Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, sain tänä keväänä valmiiksi vuosien työn, kauhukirjallisuuteen kallellaan olevan trilogian. Vaikka teoksissani on aiemminkin ollut kauhuelementtejä (tutustukaapa vaikka kirjoihin Eräänä päivänä tyhjä taivas, En tunne sinua vierelläni sekä Hukkajoki), vasta tämän tuoreimman kolmikon kohdalla minua on ruvettu kutsumaan kauhukirjailijaksi.
Hieman yllättäen minusta tuntuu hyvältä tulla luokitelluksi näin. Tai en tiedä, ovatko muut yllättyneitä, mutta itse olen, sillä olen aiemmin kokenut kirjailijan luokittelun lähinnä raskaaksi taakaksi, joka karkottaa mahdollisia lukijoita.
Kirjailijahan voi kirjoittaa aivan mitä tahansa: esimerkiksi pienoisromaanini Laukaisu on täysin realismin rajoissa pysyttelevä teos. Kokonaisen kirjailijan luokittelu johonkin tiukkarajaiseen genreen on lähtökohtaisesti hölmöä, ja olenkin aiemmin pahoittanut mieleni esimerkiksi fantasia- ja scifi-kirjailijan leimoista. Ne, joilla on ennakkoluuloja kyseisiä genrejä kohtaan, eivät tartu genreleiman saaneisiin kirjailijoihin.
Kauhussa on jotain erilaista. Kauhu on ehkä monitulkintaisempaa: yksinkertaistaen ajateltuna scifi ja fantasia kertovat kirjan sisällöstä, kauhu kirjan herättämästä tunteesta, ja siksi kauhuleiman herättämät odotukset siitä, mitä kirja pitää sisällään, eivät ole niin ennakkoluulojen sävyttämää kuin fantasian ja scifin tapauksessa.
Toisaalta moni oma rakas lukukokemukseni on nimenomaan kauhukirjallisuuden saralta. Edgar Allan Poe on ollut suosikkejani lukioikäisestä saakka, ja vaikka hän hallitsi hiipivän ja todellisuuden kulissit hajoittavan kauhun, hän oli mestari monessa muussakin. Itseäni jaksaa kiehtoa muun muassa se, kuinka paljon Poe hyödyntää novelleissaan sen aikaisen tieteen ja tekniikan kehitystä. (Kannattanee muistaa, että Poenkin tuotantoa on ehditty luokitella lukuisiin eri genreihin.)
Onnistunut kauhuteos houkuttelee tulkitsemaan. Muistan, kuinka lukion äidinkielentunneilla meille puhuttiin symbolismista, ja ensimmäistä kertaa sain jonkinlaisen teoreettisen perustan sille, mikä minua oli kirjallisuudessa kiehtonut.
Olin aina lukenut paljon, mutta tuolloin aloin ymmärtää, että minut koukutti sellainen kirjallisuus, jossa hyödynnettiin erityisen paljon symboleita, metaforia, allegorioita ja erilaisia assosiaatioita, ja jossa elementit olivat aina peilejä, kaikuja ja toistoja teoksen muista elementeistä.
Juuri kauhukirjallisuus suorastaan pursuaa symboleita ja metaforia (Lukekaa vaikkapa E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-novelli). Kauhussa siis kiehtoi se, että tarinat kertoivat pohjimmiltaan jostain muusta kuin pinnalliselta ensilukemalta vaikutti, ja toisaalta sekin, että lopulta ne aina pakenivat täysin yksiselitteisiä tulkintoja.
Kauhukirjallisuuden teemat jaksavat kiehtoa minua. Minua ei kiinnosta sellainen kauhukulttuuri, joka ammentaa kivusta ja väkivallasta – ne eivät tarjoa minua kiehtovaa teemaa tai symboliikkaa. Minä saan kauhusta paljon irti silloin, kun sen pohjalla odottavat ikiaikaiset, eksistentiaaliset kysymykset ihmisestä ja maailmankaikkeudesta. Mikä ihminen oikeastaan on? Mikä meitä ohjaa? Onko meillä mitään merkitystä?
Huomaan myös nauttivani kirjojen onnistuneista kauhuelementeistä aina – kantoi kirja tai kirjailija sitten kauhukirjallisuuden genreleimaa tai ei. Olen jollain tapaa herkistynyt kauhulle ja löydän vihjeitä siitä vaikkapa John Irvingin, Margaret Atwoodin tai Ian McEwanin kirjoista. Sitä paitsi mahdollisimman huolella rakennettu realismi tarjoaa monesti parhaan mahdollisen perustan myös kauhulle.
Jollain tapaa minulla on siis olo, että kauhuleiman myötä olen palannut henkiseen kotiini. Ehkä positiivista suhtautumistani aiemmin karsastamaani kategorisointiin on vahvistanut sekin, että leimasta huolimatta Yö ei saa tulla, Korppinaiset sekä Veri joka suonissasi virtaa ovat tuoneet minulle uusia lukijoita.
Kiitos teille ennakkoluulottomille!
Tiina Raevaara 