Kauhun (hassun) hyvältä tuntuva leima

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, sain tänä keväänä valmiiksi vuosien työn, kauhukirjallisuuteen kallellaan olevan trilogian. Vaikka teoksissani on aiemminkin ollut kauhuelementtejä (tutustukaapa vaikka kirjoihin Eräänä päivänä tyhjä taivas, En tunne sinua vierelläni sekä Hukkajoki), vasta tämän tuoreimman kolmikon kohdalla minua on ruvettu kutsumaan kauhukirjailijaksi.

Hieman yllättäen minusta tuntuu hyvältä tulla luokitelluksi näin. Tai en tiedä, ovatko muut yllättyneitä, mutta itse olen, sillä olen aiemmin kokenut kirjailijan luokittelun lähinnä raskaaksi taakaksi, joka karkottaa mahdollisia lukijoita.

Kirjailijahan voi kirjoittaa aivan mitä tahansa: esimerkiksi pienoisromaanini Laukaisu on täysin realismin rajoissa pysyttelevä teos. Kokonaisen kirjailijan luokittelu johonkin tiukkarajaiseen genreen on lähtökohtaisesti hölmöä, ja olenkin aiemmin pahoittanut mieleni esimerkiksi fantasia- ja scifi-kirjailijan leimoista. Ne, joilla on ennakkoluuloja kyseisiä genrejä kohtaan, eivät tartu genreleiman saaneisiin kirjailijoihin.

Kauhussa on jotain erilaista. Kauhu on ehkä monitulkintaisempaa: yksinkertaistaen ajateltuna scifi ja fantasia kertovat kirjan sisällöstä, kauhu kirjan herättämästä tunteesta, ja siksi kauhuleiman herättämät odotukset siitä, mitä kirja pitää sisällään, eivät ole niin ennakkoluulojen sävyttämää kuin fantasian ja scifin tapauksessa.

Toisaalta moni oma rakas lukukokemukseni on nimenomaan kauhukirjallisuuden saralta. Edgar Allan Poe on ollut suosikkejani lukioikäisestä saakka, ja vaikka hän hallitsi hiipivän ja todellisuuden kulissit hajoittavan kauhun, hän oli mestari monessa muussakin. Itseäni jaksaa kiehtoa muun muassa se, kuinka paljon Poe hyödyntää novelleissaan sen aikaisen tieteen ja tekniikan kehitystä. (Kannattanee muistaa, että Poenkin tuotantoa on ehditty luokitella lukuisiin eri genreihin.)

Onnistunut kauhuteos houkuttelee tulkitsemaan. Muistan, kuinka lukion äidinkielentunneilla meille puhuttiin symbolismista, ja ensimmäistä kertaa sain jonkinlaisen teoreettisen perustan sille, mikä minua oli kirjallisuudessa kiehtonut.

Olin aina lukenut paljon, mutta tuolloin aloin ymmärtää, että minut koukutti sellainen kirjallisuus, jossa hyödynnettiin erityisen paljon symboleita, metaforia, allegorioita ja erilaisia assosiaatioita, ja jossa elementit olivat aina peilejä, kaikuja ja toistoja teoksen muista elementeistä.

Juuri kauhukirjallisuus suorastaan pursuaa symboleita ja metaforia (Lukekaa vaikkapa E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-novelli). Kauhussa siis kiehtoi se, että tarinat kertoivat pohjimmiltaan jostain muusta kuin pinnalliselta ensilukemalta vaikutti, ja toisaalta sekin, että lopulta ne aina pakenivat täysin yksiselitteisiä tulkintoja.  

Kauhukirjallisuuden teemat jaksavat kiehtoa minua. Minua ei kiinnosta sellainen kauhukulttuuri, joka ammentaa kivusta ja väkivallasta – ne eivät tarjoa minua kiehtovaa teemaa tai symboliikkaa. Minä saan kauhusta paljon irti silloin, kun sen pohjalla odottavat ikiaikaiset, eksistentiaaliset kysymykset ihmisestä ja maailmankaikkeudesta. Mikä ihminen oikeastaan on? Mikä meitä ohjaa? Onko meillä mitään merkitystä?

Huomaan myös nauttivani kirjojen onnistuneista kauhuelementeistä aina – kantoi kirja tai kirjailija sitten kauhukirjallisuuden genreleimaa tai ei. Olen jollain tapaa herkistynyt kauhulle ja löydän vihjeitä siitä vaikkapa John Irvingin, Margaret Atwoodin tai Ian McEwanin kirjoista. Sitä paitsi mahdollisimman huolella rakennettu realismi tarjoaa monesti parhaan mahdollisen perustan myös kauhulle.

Jollain tapaa minulla on siis olo, että kauhuleiman myötä olen palannut henkiseen kotiini. Ehkä positiivista suhtautumistani aiemmin karsastamaani kategorisointiin on vahvistanut sekin, että leimasta huolimatta Yö ei saa tulla, Korppinaiset sekä Veri joka suonissasi virtaa ovat tuoneet minulle uusia lukijoita.

Kiitos teille ennakkoluulottomille!

Joki virtasi jo tyhjiin, nyt pilvissä saattaa piillä jotain

Elän väliaikaa. Syksyllä ilmestyvän romaanin korjaukset on pian tehty, ja seuraava romaani on olemassa vasta hajanaisina ideoina, aavistuksina henkilöistä, tunnelmista ja näkymistä. Tämä on ihanaa aikaa.

Syksyllä ilmestyvä kirja on nimeltään Hukkajoki. Se on toinen romaanini ja kolmas kaunokirjallinen teokseni. Sen kirjoittaminen oli hirveän hauskaa. Toki työskentelyyn liittyi epävarmuutta, turhautumista ja väsymistä, niin kuin aina, mutta voin sanoa nauttineeni kirjoittamisesta enemmän kuin aiempien kirjojen kohdalla. Syynä ovat ehkä kirjan henkilöt: kiinnyin (tai oikeastaan rakastuin) heihin jo aivan alkuvaiheissa. Toisaalta tekstin rönsyilevä ja liioittelevakin tyyli oli mukavaa kirjoitettavaa. Kun kirja alkoi olla valmis, tulin surulliseksi, kuuntelin kirjaan liittyvää musiikkia, vuodatin kyyneleitä ja vannoin, etten enää koskaan kirjoita muista henkilöistä yhtään mitään.

Toivuin nopeasti.

Toisen romaanin valmistuminen on antanut minulle itseluottamusta. Juuri nyt uskon itseeni: vaikka kirjoittaminen tuntuisi välillä hyvinkin vaikealta, tiedän, että kykenen saamaan kirjoja ensin alkuun ja sitten valmiiksi.

Nyt nautin uuden aloittamisesta. Niin kuin aina ideointivaiheessa, maailma tuntuu olevan täynnä johtolankoja, vihjeitä siitä, mistä seuraava kirja tulee kertomaan, millaisia tunnelmia siihen uppoaa, millaiset henkilöt tarinan kertovat. Minä olen vain suodatin.

(Oikeasti kirjoitan koko ajan myös novelleja, mutta niihin ei voi uppoutua samalla tavoin kuin romaanin kirjoittamiseen. Niiden avulla pystyn kuitenkin pitämään kirjoittamisvirettä yllä, ja jos en ole saanut uutta romaania kunnolla alkuun, kun Hukkajoki ilmestyy, novellit pitävät mielenterveyteni ehkä edes jonkinlaisessa kuosissa. Olen nimittäin huomannut, että kun kirja ilmestyy, kirjailijalla pitää olla jo seuraava työn alla. Näin asia ainakin omalla kohdallani on.)

Viime päivinä minua on kovasti kiinnostanut Joni Mitchell ja hänen levynsä Clouds. Siinä tuntuu piilevän iso nippu johtolankoja. Yritän vain erottaa oikeat vääristä ja selvittää, mihin ne johtavat.

Musta koira ja petos

Olen mukana Helsinki-kirjojen kustantamassa novelliantologiassa Valhe & viettelys – tarinoita pettämisestä.  Kuten kustantamon kirjaesittelyssä sanotaan, ”pettäminen on kaunokirjallisuuden perusteemoja, mutta Valhe & viettelys ei pysähdy ilmeisempiin näkökulmiin. Tämä kirja voi muuttaa käsityksesi pettämisestä ja petoksesta”. Minun lisäkseni antologiassa ovat mukana Pasi Ilmari Jääskeläinen, Riku Korhonen, Tommi Liimatta, Tiina Lymi, Leena Parkkinen, Asko Sahlberg, Jarkko Tontti ja Tuija Välipakka.

Kyse on siis pettämisestä hyvin monenlaisissa merkityksissä. Itse ainakin lähdin heti etsimään näkökulmaa jostain yllättävästä suunnasta. Novellini nimi on ”Perro negro”, ja kuten nimi vihjaa, tarinassa esiintyy musta koira. Lukekaa!

Valhe & viettelys

Just nyt on helppoa

Romaani edistyy. Arvelisin, että se on noin puolessa välissä, jos pelkkää liuskamäärää mitataan. Kirjoittamisprosessista on reippaasti yli puolet jäljellä. Pitkä tästä tulee, se on nyt jo selvä, koska sanamäärässä tämä puolikas on jo suunnilleen samanmittainen kuin esikoisromaanini kokonaisuudessaan.

Huomionarvoista ainakin itselleni on se, että kirjoittaminen tuntuu poikkeuksellisen mukavalta. En oikeastaan ole varma, onko se koskaan aiemmin näin hyvältä tuntunutkaan. Minulla on rento ja rauhallinen olo, teksti kiinnostaa, odotan innolla, että se edistyy ja pääsen lataamaan siihen suunnittelemiani asioita. Olen myös huomattavan kiintynyt joihinkin henkilöhahmoihini, ja huomaan silloin tällöin kaipaavani heitä samoin kuin kaipaan oikeasti olemassaolevia ihmisiä.

Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle erityisen helppoa: sisältö on kyllä tullut mieleen yleensä vaivatta, mutta rutiininomainen käytännön kirjoittamistyö on välillä ollut tuskastuttavan hidasta ja vähän motivoivaa. Mikähän on muuttunut? Onko kokemuksen ja rutiinin karttuminen vain tehnyt työnteon helpommaksi vai onko vaikkapa arkielämä nyt vain sellaisella mallilla, että kirjoittamiseen on helppo keskittyä?

En kuitenkaan aio väittää, että syntyvä teksti olisi sen parempaa kuin jokin väkisin väännetty kirjoituksenikaan. Novellien parissa olen oppinut, että prosessin kulku ei ennusta mitään lopputuloksesta. Yksi novelli on saattanut olla alussa vaivaton kirjoitettava, mutta ennen loppua se on jumittunut eikä koskaan edistynyt valmiiksi. Toinen on saattanut olla tuskastuttava kirjoitettava ja kirjoitettaessa kömpelön tuntuinen, mutta valmiina omasta mielestäni parhaita tekstejäni. Kaikkia variaatioita löytyy. Siksipä en ajattele tämänhetkistä kirjoittamisen helppoutta minkäänlaisena enteenä lopputuloksesta – kunhan vain nautin.

Прогресс

Mainitsin tuoreen vampyyriantologian jo ensimmäisessä postauksessani. Nyt ajattelin esitellä aavistuksen pidemmin omaa kontribuutiotani kokoelmaan.

Jo antologian alaotsikko, ”Suomalaisia vampyyritarinoita”, kertoo, että novelleilla on yhteys Suomeen. Tämä oli tehtävänanto kirjoittajillekin.

Pyöriteltyäni aikani kaikenlaisia ideoita ja aloitettuanikin novellin ainakin kolmeen kertaan hermostuin, lausuin muutamia kirosanoja ja päätin laittaa kaiken uusiksi.

”Mieli viihtyy materiassa, minäkin viihdyn, ja erityisesti viihdyn valtakunnassani, josta rakkaus ei lopu koskaan, jossa elämää on paettu kuolemattomuuteen ja kuolemaa elämättömyyteen.”

Niin kuin monesti ennenkin, tekstini lähti liikkeelle kertojasta. Minulle on aina tärkeää perustella jotenkin se, miksi tarina kerrotaan ja miksi se kerrotaan juuri niin kuin se kerrotaan, ja nämä kysymykset viittaavat ennen kaikkea kertojaan.

Kertojan myötä novellin ympäristö siirtyi Suomesta aivan jonnekin muualle. Ehkä seuraava ote vihjaa, minne:

”Asema natisee, niin se tekee jatkuvasti. Äänet ja tärinä kulkevat aseman osista edelleen minun osiini. Aurinkopaneelit avautuvat parhaillaan. Sähkön synty on vakaata ja turvattua, sama sähkö kulkee kuoreni alla hermokimpuissa ja päätteissä. Pyörähdän ympäri muutaman kerran, ihan huvin vuoksi, omassa valtakunnassani saan tehdä mitä tahdon ja milloin. Saan pyörähdellä ja vaikuttaa höperöltä, käyttäytyä kuin kummajainen.”

Olennaista oli myös löytää tarinalle nimi. Progress paitsi viittaa muutamaan juonen kannalta olennaiseen yksityiskohtaan, myös yhdistyy, toivottavasti, tarinan teemaan.

Oikean nimen löytäminen on monesti ollut askel eteenpäin tekstissä. Nimessä tiivistyy olennainen, mikä parhaimmillaan auttaa  tekstin hiomisessa ja kirkastamisessa. Näin  on käynyt molempien kirjojeni kohdalla. Eräänä päivänä tyhjä taivas viittaa romaanini avainkohtaan, mutta sopii tarinan muuhunkin kuvastoon. En tunne sinua vierelläni kertoi minulle, mikä novelleitani yhdistää ja mikä on siten yksi koko novellikokoelman teemoista.

Lukekaa siis suomalainen vampyyritarina, joka sijoittuu, no, muualle!

Zombien paluu

Pitkästä aikaa blogin ääressä, ja tunnen itseni jo kerran kuolleeksi, huonoksi bloggaajaksi, jonka olisi varmaan pitänyt lopettaa koko blogi, mutta sen sijaan nousenkin maasta ammottava aukko pääkopassani ja lähden taas raahustaen liikkeelle. Blogin aloittamista on hidastanut se, että päätin vaihtaa alustaa, ja tällaiset suuret toimenpiteet vaativat aina ison määrän alkuunpanovoimaa.

Tämä on siis minun, kirjailija Tiina Raevaaran blogi. Aion kirjoittaa kirjoittamisesta, kesken olevista projekteista ja prosesseista sekä kaikesta mikä kirjoittamiseeni liittyy – aivan kaikesta mahdollisesta siis. Vanha blogini Kaiken teoria löytyy osoitteesta http://raevaara.vuodatus.net/, mutta aion pitää sen hiljaisena ja poistaa kommentointimahdollisuuden.

Kauppoihin on juuri ilmestynyt novelliantologia nimeltä Verenhimo – Suomalaisia vampyyritarinoita. Siinä on mukana varsin nimekkäitä kirjailijoita, muun muassa eräät Mika Waltari ja Johanna Sinisalo, ja nimensä mukaisesti novellit kertovat vampyyreista. Oma novellini Progress on saanut kunnian päätyä kokoelman viimeiseksi tekstiksi. Lukekaa ja ihmetelkää!