Trilogian taakka ja väsynyt kirjailija

Hyvät lukijat! Kirjoitan pitkästä aikaa tähän blogiin, koska minulla on kova tarve kertoilla kuulumisiani. Asiaan siis:

Noin kuukausi sitten ilmestyi romaanini Veri joka suonissasi virtaa. Se oli viimeinen osa kauhutrilogiaani, jonka edelliset osat ovat Yö ei saa tulla (2015) ja Korppinaiset (2016). Olen iloinen ja ylpeä, että urakka on ohi: suoraan sanoen se imi minusta kaiken energian ja välillä vähän ilonkin. Kirjoitusmatkan varrelle mahtui monenlaisia mutkia ja risteyksiä.

Sain idean kolmen kirjan sarjaan keväällä 2014 Laukaisu-romaanini ilmestymisen jälkeen. Trilogian syntyyn johtaneita ajatuksia oli muutamia:

– Halusin kirjoittaa samoista henkilöistä useamman kirjan. Olin kyllästynyt luopumaan henkilöistä (tämä tapahtui jo Hukkajokiromaanini jälkeen vuonna 2012, jolloin itkeskelin ikävääni, kun kirjoittamistyö oli ohi)

– Halusin varastaa ajatuksia ja elementtejä rakkaista ja klassisista kauhutarinoista

– Halusin pohtia pelkäämistä ja itsekeskeisesti myös omien pelkojeni aiheita

Aloin kirjoittaa ensimmäistä osaa aika täsmälleen kolme vuotta sitten, keväällä 2014. Päähenkilö Johannes oli muotoutunut mielessäni jo aika valmiiksi, samoin hänen elämänsä rakkaus Aalo. Koska en ole koskaan ollut suurten lukijakuntien suosikki, ajatus oli myös alusta asti se, että trilogian jokaisen osan täytyy olla tarpeeksi itsenäinen kestääkseen myös yksittäisenä kirjana. Siinä olen käsittääkseni onnistunut.

Käsikirjoituksen inspiraation lähteeksi löytyi aika nopeasti E.T.A. Hoffmannin tarina ”Nukkumatti” (Der Sandmann), joka pursusi mielenkiintoisia elementtejä: unta ja unettomuutta; teräväkyntisen Nukkumatin ja sen Kuussa asuvat lapset; silmäsymboliikkaa; tuon aikaista tiedettä ja tekniikkaa. ”Nukkumatti”-novelli on suomennettu myös nimellä ”Nukuttaja”, ja se löytyy Teoksen vuonna 2011 julkaisemasta kokoelmasta Yökappaleita (suom. Markku Mannila).

Yö ei saa tulla ilmestyi tammikuussa 2015. Sen julkaisi silloinen kustantajani Paasilinna, ja hämmästyksekseni kirja sai (minun mittapuullani, koska olin tottunut hiljaisuuteen) paljon huomiota sekä myönteisiä arvioita. Helsingin Sanomien kriitikkokin piti kirjasta, vaikka olin henkisestä valmistautunut siihen, ettei HS arvostelisi lainkaan kauhuun kallellaan olevaa kirjaa.

*

En ollut missään vaiheessa suunnitellut kovin tarkkaan trilogian seuraavia osia, ja niistä oli pitkään olemassa vain lyhyet ja summittaiset synopsikset sekä ajatus siitä, mitkä kauhuklassikot olisivat inspirointivuorossa niiden kohdalla.

Suunnittelemista häiritsi se, että Paasilinna-kustantamon taloudellinen tilanne oli tuolloin heikentynyt ja henkilöstö supistui lähes olemattomiin. Kirjailijoille kerrotaan usein kustantamojen tilanteesta varsin vähän, ja pelkonani oli, että kustantamo joko ajaisi alas toimintansa ennen kuin trilogiani ehtisi loppuun, tai että tuottamattoman kaunokirjallisuuden kustantaminen olisi pakko lopettaa jossain vaiheessa. Siksi katsoin parhaaksi vaihtaa kustantamoa. Onneksi uusi ja oikein hyvän tuntuinen koti löytyi nopeasti Likeltä.

Kesä ja syksy 2015 kuluivat tauottoman kirjoittamisen parissa. Korppinaisten ”piilotekstiksi” oli valikoitunut joukko Edgar Allan Poen tarinoita, vahvimmin novellit ”Ligeia” ja ”Valdemarin tapaus”, hieman heiveröisemmin runo ”Korppi” sekä novelli ”Usherin talon häviö”. Poen tekstit olivat samalla tapaa herkullisia hyödynnettäviä kuin Hoffmannin Nukkumatti: ne olivat täynnä symboliikkaa ja tulkinnanvaraisuuksia, ja jälleen sen aikainen tiede oli vahvasti läsnä niin aiheissa kuin kuvastossa.

Kiirettä aikatauluun toi se, että olin myös lupautunut kirjoittamaan Fisher King -tuotantoyhtiön Ihon alla -televisiosarjasta romaanin. Sarjan pääkäsikirjoittaja oli Miikko Oikkonen, ja sarja oli alkamassa Nelosella keväällä 2016. Tilaustyö tuntui mukavan haasteelliselta ja uudenlaiselta, ja suostuin siihen mielelläni, vaikka kiire tuli.

Loppuvuoden 2015 kirjoitin siis kahta romaania yhtaikaa (oikeasti lomittain), ja kun Korppinaiset alkoi olla valmis alkuvuodesta 2016, keskityin pelkästään Ihon alla -romaaniin, jonka kanssa tuli todella kova kiire. Kirjoitin sitä yötä myöten musiikkia kuunnellen (vanhaa Genesistä), koska musiikki tuntui olevan ainoa keino pitää väsyneet aivot käynnissä.

Hengähdystaukoa ei ollut luvassa edes silloin, kun Ihon alla meni viimein painoon huhtikuun alussa 2016. Minulla oli nimittäin jo parin vuoden ajan ollut tekeillä tieteen yleistajuistamisen opas, jota olin kirjoittanut kaunokirjallisuuden ehdoilla silloin tällöin. (Joku lukijoista saattaa muistaa, että olen koulutukseltani geneetikko ja kirjoittanut jonkin verran myös populaaria tiedettä, muun muassa koiran evoluutiosta kertovan kirjan Koiraksi ihmiselle). Oppaasta oli olemassa kustannussopimus ja olin mennyt sopimaan sen julkaisuaikataulusta jonain heikkona hetkenä. Olin toimittanut tekstistä Vastapainon toimitukseen ensimmäisen version joskus kesällä 2015 (onneksi kustantamokin suhtautui asiaan kiireettömästi, eikä patistanut minua käsikirjoituksen pariin heti tuolloin).

Romaanien ilmestyttyä loppukeväällä ja alkukesällä 2016 suunnittelin siis seuraavaa romaania (trilogian kolmatta osaa) ja viimeistelin tietokirjaa, joka meni painoon kesäkuun lopussa ja ilmestyi elokuussa nimellä Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle.

Elokuussa minä kirjoitin tietysti jo vauhdilla romaanikäsikirjoitusta. Sen innoittajatekstinä toimi Bram Stokerin Dracula, joka osoittautui tosin paljon niukemmaksi lähtömateriaaliksi kuin Hoffmannin ja Poen tekstit. Ensimmäisen version romaanista olen näemmä toimittanut kustannustoimittajalle syyskuun lopussa.

Loppuvuodesta 2016 ja alkuvuodesta 2017, kun Veri joka suonissasi virtaa alkoi onneksi olla jo aika valmis, käytin aikaani myös toimitustyöhön. Olin ottanut tehtäväkseni toimittaa artikkelikokoelman tieteestä ja humpuukista. Joku saattaa tietää minusta senkin, että olen toiminut vuosia aktiivina Skepsis ry:ssä, ja minusta oli aika, että yhdistys julkaisisi pitkästä aikaa kirjan. Kun Veri joka suonissasi virtaa -romaanin käsikirjoitus oli välillä kustantamossa, tein tietokirjaan liittyviä hommia, ja kun romaani lähti painoon maaliskuun alkupuolella, käytin hetken tietokirjakäsikirjoituksen viimeistelyyn. Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon syntyi Skepsiksen ja Ursan yhteistyönä ja ilmestyi nyt huhtikuun lopussa.

*

Vuosina 2015-2017 käsistäni on siis lähtenyt kuusi kirjaa, ja täytyy sanoa, että olen ollut välillä melkoisen väsynyt. Tai oikeastaan olen hyvin väsynyt edelleen. Väsymys on myös saanut seurakseen merkillisen apatian.

Pidän kirjojen kirjoittamisesta – pidän siitä enemmän kuin mistään muusta työstä. Kuitenkin tauoton kirjoittaminen, suurten projektien teko limittäin ja yhtaikaa sekä toisaalta kaikki muut vapaan kirjoittajan toimeen kuuluvat tehtävät (opettaminen, luentojen ja puheiden pitäminen, kolumnit, bloggaukset yms. ) ovat syöneet pahasti jaksamista. Olen näiden vuosien varrella useaan kertaan tietysti huomannut väsymykseni ja luvannut tehdä kiireilleni jotain, mutta en ole siinä onnistunut. 

Vaikka olen ollut erittäin onnekas ja saanut tehdä töitä taiteilija-apurahalla, perheen elättäminen vaatii lisätulojen hankkimista, ja erilaisia silpputöitä on ollut pakko mahduttaa kalenteriin (ja yleensä myös rehellisesti pidän niistä).

Miten väsyminen näkyy? Olen kärsinyt unettomuudesta, ärtyneisyydestä, alakulosta, sydämentykytyksistä, uupumuksesta, päänsäryistä, ahdistuksesta ja luultavasti kokenut pari paniikkikohtaustakin.

Oloani ei ole varsinaisesti parantanut se, että romaanitrilogiani on synkkä ja kauhuun kallellaan: maailmankaikkeuden pimeisiin pohjavirtoihin sukeltaminen kolme vuoden ajaksi heijastuu väkisinkin ajatuksiin.

Mutta valoa kohti. Nyt elämään tuovat hyvää mieltä kahdeksanviikkoinen koiranpentu, kaupungin vuokraviljelypalsta, alkuvuodesta uudestaan aloittamani vanha rakas harrastus eli salibandy – sekä uudet suunnitteilla olevat projektit. On ihanaa pitkästä aikaa saada rauhassa suunnitella aivan uusia juttuja, jotka eivät ole jatkoa millekään ja joille ei ole olemassa minkäänlaisia odotuksia tai aikatauluja.

Olen myös hyvin kiitollinen perheelleni ja ystävilleni, jotka ovat jaksaneet kuunnella huoliani sekä toisaalta kestää ahdistustani, ja samoin olen kiitollinen kustannustoimittajalleni, joka piti kaikki langat käsissään silloin, kun minun kaoottinen mieleni kuvitteli jokaisen langanpään karanneen. 

Suurin toiveeni on kuitenkin juuri nyt se, että myös trilogian viimeinen osa löytää lukijoita. Joten lukekaa Veri joka suonissasi virtaa, hyvät ihmiset!

kirja ja kallo

Kult TV ja esiintyvät kirjailijat Taiteiden yössä

Kirjailijakollega JP Koskinen houkutteli minut keväällä pyörittämään kanssaan Kult TV:tä. Se on YouTubessa nähtävillä oleva ”kirjallisuuskanava”, eräänlainen vlogi, jossa haastattelemme kirjallisuuteen liittyviä henkilöitä ja muutenkin puhumme kirjallisuudesta, joskus muustakin kulttuurista. Alun perin hommaa oli Koskisen kanssa tehnyt Kimmo Miettinen, mutta hänen jäädessään pois minä astuin kuvioihin.

Ja hauskaahan tuo on! Eilen Taiteiden yössä haastattelimme kaikkiaan kolmea tekijää: Virpi Hämeen-Anttilaa, Leena Lehtolaista ja Pertti Jarlaa. Näistä ensimmäinen jakso on jo nähtävillä, loput ilmaantuvat julkisuuteen parin viikon sisällä.

Virpi Hämeen-Anttila puhui haastattelussa kirjailijan julkisuudesta ja siitä, kuinka hyvää julkisuuden ”sietokyky” kuitenkin kirjailijalle tekee. Monet lukijat arvostavat kontaktia kirjailijaan, ja kirjailija, joka ei esimerkiksi arkuuden takia pysty lainkaan astumaan lukijoiden eteen, menettää paljon.


Jatkan vielä hieman ajatusta kirjailijan esiintymisten tärkeydestä. Taiteiden yönä asia konkretisoitui hyvin: Helsingissä kirjailijoita esiintyi ainakin Akateemisessa sekä Aleksin Suomalaisessa kirjakaupassa.

Esiintymään eivät pääse läheskään kaikki kirjailijat. Näiden kahden kirjakaupan lavalle mahtui vain kourallinen nimekkäitä tekijöitä. Kirjailija, jolla vakiintunutta lukijakuntaa ei vielä ole, ei sellaista kovin helposti saa luotuakaan.

Kuinkahan aiempaa useampi kirjailija pääsisi puhumaan ajatuksistaan ja kirjoistaan lukijoiden eteen?

Kult TV:n jaksoja voi katsella täällä.

Liian monta kirjaideaa

Yritän jälleen aktivoida tätäkin blogia. Viime ajat olen siis kirjoittanut tieteeseen liittyvistä aiheista Suomen Kuvalehden sivuilla olevalle Tarinoita tieteestä -blogilleni. Aikaa ei ole tuntunut riittävän kuin yhteen blogiin kerrallaan.

Olen kuitenkin huomannut, että haluaisin välillä kirjoittaa hieman vapaamuotoisemmin kuin SK:n blogi ehkä sallisi. Toimikoon tämä henkilökohtainen blogini siis eräänlaisena ylijäämäajatusten kaatopaikkana!

Olen tällä hetkellä kirjailijalle hyvin tyypillisessä ”mitä seuraavaksi” -olotilassa. Viimeisin julkaistu kirjani, Hukkajoki-romaani, ilmestyi viime syksynä. Sen jälkeen olen kirjoittanut pienoisromaania, joka alkaa olla suurin piirtein valmis. Nyt lähinnä odottelen kustantamolta tietoa, milloin romaani pääsisi putkahtamaan ihmisten ilmoille. Sitä odotellessa pää on päässyt täyttymään uusista kirjaideoista.

”Mitä seuraavaksi” -kysymys liittyykin juuri ideoiden runsauteen. Kirjoittamista nimittäin odottavat ainakin yksi romaani (siihen olen tehnyt taustatyötä ja kerännyt materiaalia), novellikokoelma josta näyttääkin tulevan myös romaani (tätä olen myös kirjoittanut – valmiina on ehkä jopa 100 liuskaa) sekä 2-3 tietokirjaa.

Kaikki ideani eivät varmaankaan koskaan valmistu kirjoiksi. Nyt pitäisikin osata valita projekti, joka tuntuisi niin houkuttelevalta, että jaksaisin työskennellä juuri sen parissa seuraavat kuukaudet tai seuraavan vuoden. Tykkään kyllä tehdä pariakin projektia päällekkäin, mutta intensiivisin ensimmäisen version kirjoitusvaihe vaatii keskittymisen vain yhteen käsikirjoitukseen kerrallaan.

Kirjaideoiden lukumäärästä seuraa myös toisenlainen ongelma: yksi kustantamo ei ehtisi julkaista kaikkea. Jos oikeasti toteuttaisin kaikki suunnittelemani kirjaideat, tukkisin kustannusohjelman vuosiksi. Onneksi kirjoittaminen on siis hitaampaa kuin ajattelu.

Ideoiden paljous on kutkuttavaa, mutta myös turhauttavaa. Onneksi olen elänyt tämän läpi ennenkin ja tiedän, että viimeistään alkusyksystä se ainoa oikea projekti on jo löytynyt enkä kykene ajattelemaan mitään muuta kuin sitä.

 

Haluan kertojan, tunnelman, kuvia

Kirjoitin edellisessä postauksessa eräänlaisesta inspiroitumisesta: kun uusi teksti on vasta ideointivaiheessa, maailma tuntuu tulvivan vihjeitä siitä, mitä tekstiin on tulossa. Ideointi on hauskaa, mutta jossain vaiheessa täytyy aloittaa oikea kirjoittaminen.

Kirjailijoilla tuntuu olevan kovin erilaisia tapoja aloittaa kirja. Toiset suunnittelevat juonen ja lukujen sisällön huolella, toiset vain lähtevät kirjoittamaan mielessään ehkä yksittäinen tapahtuma ja yksi henkilö. Suurin osa sijoittuu varmaan jonnekin välimaastoon – niin minäkin. Kovin tyhjin käsin en uskalla aloittaa kirjoittamista: tarvitsen päämäärän, johon turvautua vaikeina hetkinä, tarpeeksi vahvan käsityksen tarinasta.

En suunnittele juonta kovin tarkkaan. Esimerkiksi Hukkajokea aloittaessani tiesin alun, lopun, muutaman kohtauksen keskeltä ja henkilöiden menneisyydestä. En halua sitoa itseäni liikaa, ja toisaalta minusta tuntuu, etten kuitenkaan osaa etukäteen arvioida, millaiset tapahtumat riittävät luomaan jännitettä ja kuinka paljon materiaalia juoni kestää. Luotan toistaiseksi itseeni enemmän kirjoittajana kuin suunnittelijana.

On joitain elementtejä, joista minun täytyy olla varma ennen kuin alan kirjoittaa:

Kertoja ja kerronnan tapa. Kertoja on minulle hyvin olennainen. Mielestäni jokaisella tarinalla on kertoja ja syy, miksi se on kerrottu. Aina kertoja ja syy eivät tule näkyviin, mutta ainakin minun itseni pitää ne tietää ja sisäistää. Kertoja määrää sen, millä tavalla tarina on kerrottu. Minä haluan siis päästä kertojan pään sisään ennen kuin voin kirjoittaa. Haluan tietää, mikä kertojaa ajaa, millä tyylillä hän tarinansa kertoo, mitä hän haluaa kertoa ja mitä jättää kertomatta. Tiedän, että kertoja-ajatuksessani on aavistus jotain vanhahtavaa, ehkä aina Decameronen ajalta periytyvää, jolloin tarinaa ei voinutkaan kertoa noin vain: piti selvittää lukijalle, miksi se ylipäätään kerrotaan. Rakkauteni kertojiin näkyy ainakin siinä, että suosin minä-kerrontaa, mutta kerronta on minulle myös sisällöllinen asia. Koska tarina on, mikä se on, kertoja on sellainen kuin hän on, ja siksi hän kertoo tarinan niin kuin kertoo.

Tunnetila. Toki kirjaan mahtuu isokin liuta erilaisia tunnelmia ja tunteita, mutta tarviksen moottorikseni jonkinlaisen hallitsevan tunnetilan. Se minun täytyy löytää ennen kuin voin kirjoittaa. Usein tunnetila löytyy esimerkiksi tietystä kappaleesta.

Kuvasto. Esikoisromaanini Eräänä päivänä tyhjä taivas sai alkunsa kuvasta, joka ilmestyi päähäni. Kuva muuttui hieman, mutta on edelleen mukana romaanin alkutilanteena. Tarvitsen ilmeisesti jonkinlaisia visuaalisia täkyjä ikään kuin askelkiviksi kirjoittamisen varrelle. Hukkajoen loppukohtaus oli myös kuva, jonka tiesin jo kirjoitusprosessin alkuvaiheissa.

Ainakin nämä kolme minun täytyy siis löytää ennen kuin olen valmis aloittamaan tehokkaan kirjoittamisen. Vaikka minulla olisi hyvinkin selkeä käsitys kirjan juonesta ja keskeisestä konfliktista, en voi kirjoittaa, jos en ole tunnistanut kertojaa, tunnetilaa ja kuvastoa. Sen sijaan en osaisi vastata esimerkiksi kysymykseen ”mistä kirja kertoo”. Sen ymmärrän vasta sitten, kun kirja on valmis.

Hukkajoen tunnetila löytyi tästä kappaleesta:

Joki virtasi jo tyhjiin, nyt pilvissä saattaa piillä jotain

Elän väliaikaa. Syksyllä ilmestyvän romaanin korjaukset on pian tehty, ja seuraava romaani on olemassa vasta hajanaisina ideoina, aavistuksina henkilöistä, tunnelmista ja näkymistä. Tämä on ihanaa aikaa.

Syksyllä ilmestyvä kirja on nimeltään Hukkajoki. Se on toinen romaanini ja kolmas kaunokirjallinen teokseni. Sen kirjoittaminen oli hirveän hauskaa. Toki työskentelyyn liittyi epävarmuutta, turhautumista ja väsymistä, niin kuin aina, mutta voin sanoa nauttineeni kirjoittamisesta enemmän kuin aiempien kirjojen kohdalla. Syynä ovat ehkä kirjan henkilöt: kiinnyin (tai oikeastaan rakastuin) heihin jo aivan alkuvaiheissa. Toisaalta tekstin rönsyilevä ja liioittelevakin tyyli oli mukavaa kirjoitettavaa. Kun kirja alkoi olla valmis, tulin surulliseksi, kuuntelin kirjaan liittyvää musiikkia, vuodatin kyyneleitä ja vannoin, etten enää koskaan kirjoita muista henkilöistä yhtään mitään.

Toivuin nopeasti.

Toisen romaanin valmistuminen on antanut minulle itseluottamusta. Juuri nyt uskon itseeni: vaikka kirjoittaminen tuntuisi välillä hyvinkin vaikealta, tiedän, että kykenen saamaan kirjoja ensin alkuun ja sitten valmiiksi.

Nyt nautin uuden aloittamisesta. Niin kuin aina ideointivaiheessa, maailma tuntuu olevan täynnä johtolankoja, vihjeitä siitä, mistä seuraava kirja tulee kertomaan, millaisia tunnelmia siihen uppoaa, millaiset henkilöt tarinan kertovat. Minä olen vain suodatin.

(Oikeasti kirjoitan koko ajan myös novelleja, mutta niihin ei voi uppoutua samalla tavoin kuin romaanin kirjoittamiseen. Niiden avulla pystyn kuitenkin pitämään kirjoittamisvirettä yllä, ja jos en ole saanut uutta romaania kunnolla alkuun, kun Hukkajoki ilmestyy, novellit pitävät mielenterveyteni ehkä edes jonkinlaisessa kuosissa. Olen nimittäin huomannut, että kun kirja ilmestyy, kirjailijalla pitää olla jo seuraava työn alla. Näin asia ainakin omalla kohdallani on.)

Viime päivinä minua on kovasti kiinnostanut Joni Mitchell ja hänen levynsä Clouds. Siinä tuntuu piilevän iso nippu johtolankoja. Yritän vain erottaa oikeat vääristä ja selvittää, mihin ne johtavat.

Musta koira ja petos

Olen mukana Helsinki-kirjojen kustantamassa novelliantologiassa Valhe & viettelys – tarinoita pettämisestä.  Kuten kustantamon kirjaesittelyssä sanotaan, ”pettäminen on kaunokirjallisuuden perusteemoja, mutta Valhe & viettelys ei pysähdy ilmeisempiin näkökulmiin. Tämä kirja voi muuttaa käsityksesi pettämisestä ja petoksesta”. Minun lisäkseni antologiassa ovat mukana Pasi Ilmari Jääskeläinen, Riku Korhonen, Tommi Liimatta, Tiina Lymi, Leena Parkkinen, Asko Sahlberg, Jarkko Tontti ja Tuija Välipakka.

Kyse on siis pettämisestä hyvin monenlaisissa merkityksissä. Itse ainakin lähdin heti etsimään näkökulmaa jostain yllättävästä suunnasta. Novellini nimi on ”Perro negro”, ja kuten nimi vihjaa, tarinassa esiintyy musta koira. Lukekaa!

Valhe & viettelys