Trilogian taakka ja väsynyt kirjailija

Hyvät lukijat! Kirjoitan pitkästä aikaa tähän blogiin, koska minulla on kova tarve kertoilla kuulumisiani. Asiaan siis:

Noin kuukausi sitten ilmestyi romaanini Veri joka suonissasi virtaa. Se oli viimeinen osa kauhutrilogiaani, jonka edelliset osat ovat Yö ei saa tulla (2015) ja Korppinaiset (2016). Olen iloinen ja ylpeä, että urakka on ohi: suoraan sanoen se imi minusta kaiken energian ja välillä vähän ilonkin. Kirjoitusmatkan varrelle mahtui monenlaisia mutkia ja risteyksiä.

Sain idean kolmen kirjan sarjaan keväällä 2014 Laukaisu-romaanini ilmestymisen jälkeen. Trilogian syntyyn johtaneita ajatuksia oli muutamia:

– Halusin kirjoittaa samoista henkilöistä useamman kirjan. Olin kyllästynyt luopumaan henkilöistä (tämä tapahtui jo Hukkajoki–romaanini jälkeen vuonna 2012, jolloin itkeskelin ikävääni, kun kirjoittamistyö oli ohi)

– Halusin varastaa ajatuksia ja elementtejä rakkaista ja klassisista kauhutarinoista

– Halusin pohtia pelkäämistä ja itsekeskeisesti myös omien pelkojeni aiheita

Aloin kirjoittaa ensimmäistä osaa aika täsmälleen kolme vuotta sitten, keväällä 2014. Päähenkilö Johannes oli muotoutunut mielessäni jo aika valmiiksi, samoin hänen elämänsä rakkaus Aalo. Koska en ole koskaan ollut suurten lukijakuntien suosikki, ajatus oli myös alusta asti se, että trilogian jokaisen osan täytyy olla tarpeeksi itsenäinen kestääkseen myös yksittäisenä kirjana. Siinä olen käsittääkseni onnistunut.

Käsikirjoituksen inspiraation lähteeksi löytyi aika nopeasti E.T.A. Hoffmannin tarina ”Nukkumatti” (Der Sandmann), joka pursusi mielenkiintoisia elementtejä: unta ja unettomuutta; teräväkyntisen Nukkumatin ja sen Kuussa asuvat lapset; silmäsymboliikkaa; tuon aikaista tiedettä ja tekniikkaa. ”Nukkumatti”-novelli on suomennettu myös nimellä ”Nukuttaja”, ja se löytyy Teoksen vuonna 2011 julkaisemasta kokoelmasta Yökappaleita (suom. Markku Mannila).

Yö ei saa tulla ilmestyi tammikuussa 2015. Sen julkaisi silloinen kustantajani Paasilinna, ja hämmästyksekseni kirja sai (minun mittapuullani, koska olin tottunut hiljaisuuteen) paljon huomiota sekä myönteisiä arvioita. Helsingin Sanomien kriitikkokin piti kirjasta, vaikka olin henkisestä valmistautunut siihen, ettei HS arvostelisi lainkaan kauhuun kallellaan olevaa kirjaa.

*

En ollut missään vaiheessa suunnitellut kovin tarkkaan trilogian seuraavia osia, ja niistä oli pitkään olemassa vain lyhyet ja summittaiset synopsikset sekä ajatus siitä, mitkä kauhuklassikot olisivat inspirointivuorossa niiden kohdalla.

Suunnittelemista häiritsi se, että Paasilinna-kustantamon taloudellinen tilanne oli tuolloin heikentynyt ja henkilöstö supistui lähes olemattomiin. Kirjailijoille kerrotaan usein kustantamojen tilanteesta varsin vähän, ja pelkonani oli, että kustantamo joko ajaisi alas toimintansa ennen kuin trilogiani ehtisi loppuun, tai että tuottamattoman kaunokirjallisuuden kustantaminen olisi pakko lopettaa jossain vaiheessa. Siksi katsoin parhaaksi vaihtaa kustantamoa. Onneksi uusi ja oikein hyvän tuntuinen koti löytyi nopeasti Likeltä.

Kesä ja syksy 2015 kuluivat tauottoman kirjoittamisen parissa. Korppinaisten ”piilotekstiksi” oli valikoitunut joukko Edgar Allan Poen tarinoita, vahvimmin novellit ”Ligeia” ja ”Valdemarin tapaus”, hieman heiveröisemmin runo ”Korppi” sekä novelli ”Usherin talon häviö”. Poen tekstit olivat samalla tapaa herkullisia hyödynnettäviä kuin Hoffmannin Nukkumatti: ne olivat täynnä symboliikkaa ja tulkinnanvaraisuuksia, ja jälleen sen aikainen tiede oli vahvasti läsnä niin aiheissa kuin kuvastossa.

Kiirettä aikatauluun toi se, että olin myös lupautunut kirjoittamaan Fisher King -tuotantoyhtiön Ihon alla -televisiosarjasta romaanin. Sarjan pääkäsikirjoittaja oli Miikko Oikkonen, ja sarja oli alkamassa Nelosella keväällä 2016. Tilaustyö tuntui mukavan haasteelliselta ja uudenlaiselta, ja suostuin siihen mielelläni, vaikka kiire tuli.

Loppuvuoden 2015 kirjoitin siis kahta romaania yhtaikaa (oikeasti lomittain), ja kun Korppinaiset alkoi olla valmis alkuvuodesta 2016, keskityin pelkästään Ihon alla -romaaniin, jonka kanssa tuli todella kova kiire. Kirjoitin sitä yötä myöten musiikkia kuunnellen (vanhaa Genesistä), koska musiikki tuntui olevan ainoa keino pitää väsyneet aivot käynnissä.

Hengähdystaukoa ei ollut luvassa edes silloin, kun Ihon alla meni viimein painoon huhtikuun alussa 2016. Minulla oli nimittäin jo parin vuoden ajan ollut tekeillä tieteen yleistajuistamisen opas, jota olin kirjoittanut kaunokirjallisuuden ehdoilla silloin tällöin. (Joku lukijoista saattaa muistaa, että olen koulutukseltani geneetikko ja kirjoittanut jonkin verran myös populaaria tiedettä, muun muassa koiran evoluutiosta kertovan kirjan Koiraksi ihmiselle). Oppaasta oli olemassa kustannussopimus ja olin mennyt sopimaan sen julkaisuaikataulusta jonain heikkona hetkenä. Olin toimittanut tekstistä Vastapainon toimitukseen ensimmäisen version joskus kesällä 2015 (onneksi kustantamokin suhtautui asiaan kiireettömästi, eikä patistanut minua käsikirjoituksen pariin heti tuolloin).

Romaanien ilmestyttyä loppukeväällä ja alkukesällä 2016 suunnittelin siis seuraavaa romaania (trilogian kolmatta osaa) ja viimeistelin tietokirjaa, joka meni painoon kesäkuun lopussa ja ilmestyi elokuussa nimellä Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle.

Elokuussa minä kirjoitin tietysti jo vauhdilla romaanikäsikirjoitusta. Sen innoittajatekstinä toimi Bram Stokerin Dracula, joka osoittautui tosin paljon niukemmaksi lähtömateriaaliksi kuin Hoffmannin ja Poen tekstit. Ensimmäisen version romaanista olen näemmä toimittanut kustannustoimittajalle syyskuun lopussa.

Loppuvuodesta 2016 ja alkuvuodesta 2017, kun Veri joka suonissasi virtaa alkoi onneksi olla jo aika valmis, käytin aikaani myös toimitustyöhön. Olin ottanut tehtäväkseni toimittaa artikkelikokoelman tieteestä ja humpuukista. Joku saattaa tietää minusta senkin, että olen toiminut vuosia aktiivina Skepsis ry:ssä, ja minusta oli aika, että yhdistys julkaisisi pitkästä aikaa kirjan. Kun Veri joka suonissasi virtaa -romaanin käsikirjoitus oli välillä kustantamossa, tein tietokirjaan liittyviä hommia, ja kun romaani lähti painoon maaliskuun alkupuolella, käytin hetken tietokirjakäsikirjoituksen viimeistelyyn. Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon syntyi Skepsiksen ja Ursan yhteistyönä ja ilmestyi nyt huhtikuun lopussa.

*

Vuosina 2015-2017 käsistäni on siis lähtenyt kuusi kirjaa, ja täytyy sanoa, että olen ollut välillä melkoisen väsynyt. Tai oikeastaan olen hyvin väsynyt edelleen. Väsymys on myös saanut seurakseen merkillisen apatian.

Pidän kirjojen kirjoittamisesta – pidän siitä enemmän kuin mistään muusta työstä. Kuitenkin tauoton kirjoittaminen, suurten projektien teko limittäin ja yhtaikaa sekä toisaalta kaikki muut vapaan kirjoittajan toimeen kuuluvat tehtävät (opettaminen, luentojen ja puheiden pitäminen, kolumnit, bloggaukset yms. ) ovat syöneet pahasti jaksamista. Olen näiden vuosien varrella useaan kertaan tietysti huomannut väsymykseni ja luvannut tehdä kiireilleni jotain, mutta en ole siinä onnistunut. 

Vaikka olen ollut erittäin onnekas ja saanut tehdä töitä taiteilija-apurahalla, perheen elättäminen vaatii lisätulojen hankkimista, ja erilaisia silpputöitä on ollut pakko mahduttaa kalenteriin (ja yleensä myös rehellisesti pidän niistä).

Miten väsyminen näkyy? Olen kärsinyt unettomuudesta, ärtyneisyydestä, alakulosta, sydämentykytyksistä, uupumuksesta, päänsäryistä, ahdistuksesta ja luultavasti kokenut pari paniikkikohtaustakin.

Oloani ei ole varsinaisesti parantanut se, että romaanitrilogiani on synkkä ja kauhuun kallellaan: maailmankaikkeuden pimeisiin pohjavirtoihin sukeltaminen kolme vuoden ajaksi heijastuu väkisinkin ajatuksiin.

Mutta valoa kohti. Nyt elämään tuovat hyvää mieltä kahdeksanviikkoinen koiranpentu, kaupungin vuokraviljelypalsta, alkuvuodesta uudestaan aloittamani vanha rakas harrastus eli salibandy – sekä uudet suunnitteilla olevat projektit. On ihanaa pitkästä aikaa saada rauhassa suunnitella aivan uusia juttuja, jotka eivät ole jatkoa millekään ja joille ei ole olemassa minkäänlaisia odotuksia tai aikatauluja.

Olen myös hyvin kiitollinen perheelleni ja ystävilleni, jotka ovat jaksaneet kuunnella huoliani sekä toisaalta kestää ahdistustani, ja samoin olen kiitollinen kustannustoimittajalleni, joka piti kaikki langat käsissään silloin, kun minun kaoottinen mieleni kuvitteli jokaisen langanpään karanneen. 

Suurin toiveeni on kuitenkin juuri nyt se, että myös trilogian viimeinen osa löytää lukijoita. Joten lukekaa Veri joka suonissasi virtaa, hyvät ihmiset!