Kauhun (hassun) hyvältä tuntuva leima

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, sain tänä keväänä valmiiksi vuosien työn, kauhukirjallisuuteen kallellaan olevan trilogian. Vaikka teoksissani on aiemminkin ollut kauhuelementtejä (tutustukaapa vaikka kirjoihin Eräänä päivänä tyhjä taivas, En tunne sinua vierelläni sekä Hukkajoki), vasta tämän tuoreimman kolmikon kohdalla minua on ruvettu kutsumaan kauhukirjailijaksi.

mde

Hieman yllättäen minusta tuntuu hyvältä tulla luokitelluksi näin. Tai en tiedä, ovatko muut yllättyneitä, mutta itse olen, sillä olen aiemmin kokenut kirjailijan luokittelun lähinnä raskaaksi taakaksi, joka karkottaa mahdollisia lukijoita.

Kirjailijahan voi kirjoittaa aivan mitä tahansa: esimerkiksi pienoisromaanini Laukaisu on täysin realismin rajoissa pysyttelevä teos. Kokonaisen kirjailijan luokittelu johonkin tiukkarajaiseen genreen on lähtökohtaisesti hölmöä, ja olenkin aiemmin pahoittanut mieleni esimerkiksi fantasia- ja scifi-kirjailijan leimoista. Ne, joilla on ennakkoluuloja kyseisiä genrejä kohtaan, eivät tartu genreleiman saaneisiin kirjailijoihin.

Kauhussa on jotain erilaista. Kauhu on ehkä monitulkintaisempaa: yksinkertaistaen ajateltuna scifi ja fantasia kertovat kirjan sisällöstä, kauhu kirjan herättämästä tunteesta, ja siksi kauhuleiman herättämät odotukset siitä, mitä kirja pitää sisällään, eivät ole niin ennakkoluulojen sävyttämää kuin fantasian ja scifin tapauksessa.

Toisaalta moni oma rakas lukukokemukseni on nimenomaan kauhukirjallisuuden saralta. Edgar Allan Poe on ollut suosikkejani lukioikäisestä saakka, ja vaikka hän hallitsi hiipivän ja todellisuuden kulissit hajoittavan kauhun, hän oli mestari monessa muussakin. Itseäni jaksaa kiehtoa muun muassa se, kuinka paljon Poe hyödyntää novelleissaan sen aikaisen tieteen ja tekniikan kehitystä. (Kannattanee muistaa, että Poenkin tuotantoa on ehditty luokitella lukuisiin eri genreihin.)

Onnistunut kauhuteos houkuttelee tulkitsemaan. Muistan, kuinka lukion äidinkielentunneilla meille puhuttiin symbolismista, ja ensimmäistä kertaa sain jonkinlaisen teoreettisen perustan sille, mikä minua oli kirjallisuudessa kiehtonut.

Olin aina lukenut paljon, mutta tuolloin aloin ymmärtää, että minut koukutti sellainen kirjallisuus, jossa hyödynnettiin erityisen paljon symboleita, metaforia, allegorioita ja erilaisia assosiaatioita, ja jossa elementit olivat aina peilejä, kaikuja ja toistoja teoksen muista elementeistä.

Juuri kauhukirjallisuus suorastaan pursuaa symboleita ja metaforia (Lukekaa vaikkapa E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-novelli). Kauhussa siis kiehtoi se, että tarinat kertoivat pohjimmiltaan jostain muusta kuin pinnalliselta ensilukemalta vaikutti, ja toisaalta sekin, että lopulta ne aina pakenivat täysin yksiselitteisiä tulkintoja.  

Kauhukirjallisuuden teemat jaksavat kiehtoa minua. Minua ei kiinnosta sellainen kauhukulttuuri, joka ammentaa kivusta ja väkivallasta – ne eivät tarjoa minua kiehtovaa teemaa tai symboliikkaa. Minä saan kauhusta paljon irti silloin, kun sen pohjalla odottavat ikiaikaiset, eksistentiaaliset kysymykset ihmisestä ja maailmankaikkeudesta. Mikä ihminen oikeastaan on? Mikä meitä ohjaa? Onko meillä mitään merkitystä?

Huomaan myös nauttivani kirjojen onnistuneista kauhuelementeistä aina – kantoi kirja tai kirjailija sitten kauhukirjallisuuden genreleimaa tai ei. Olen jollain tapaa herkistynyt kauhulle ja löydän vihjeitä siitä vaikkapa John Irvingin, Margaret Atwoodin tai Ian McEwanin kirjoista. Sitä paitsi mahdollisimman huolella rakennettu realismi tarjoaa monesti parhaan mahdollisen perustan myös kauhulle.

Jollain tapaa minulla on siis olo, että kauhuleiman myötä olen palannut henkiseen kotiini. Ehkä positiivista suhtautumistani aiemmin karsastamaani kategorisointiin on vahvistanut sekin, että leimasta huolimatta Yö ei saa tulla, Korppinaiset sekä Veri joka suonissasi virtaa ovat tuoneet minulle uusia lukijoita.

Kiitos teille ennakkoluulottomille!

VJSV ja pääkallo

Mainokset

Trilogian taakka ja väsynyt kirjailija

Hyvät lukijat! Kirjoitan pitkästä aikaa tähän blogiin, koska minulla on kova tarve kertoilla kuulumisiani. Asiaan siis:

Noin kuukausi sitten ilmestyi romaanini Veri joka suonissasi virtaa. Se oli viimeinen osa kauhutrilogiaani, jonka edelliset osat ovat Yö ei saa tulla (2015) ja Korppinaiset (2016). Olen iloinen ja ylpeä, että urakka on ohi: suoraan sanoen se imi minusta kaiken energian ja välillä vähän ilonkin. Kirjoitusmatkan varrelle mahtui monenlaisia mutkia ja risteyksiä.

Sain idean kolmen kirjan sarjaan keväällä 2014 Laukaisu-romaanini ilmestymisen jälkeen. Trilogian syntyyn johtaneita ajatuksia oli muutamia:

– Halusin kirjoittaa samoista henkilöistä useamman kirjan. Olin kyllästynyt luopumaan henkilöistä (tämä tapahtui jo Hukkajokiromaanini jälkeen vuonna 2012, jolloin itkeskelin ikävääni, kun kirjoittamistyö oli ohi)

– Halusin varastaa ajatuksia ja elementtejä rakkaista ja klassisista kauhutarinoista

– Halusin pohtia pelkäämistä ja itsekeskeisesti myös omien pelkojeni aiheita

Aloin kirjoittaa ensimmäistä osaa aika täsmälleen kolme vuotta sitten, keväällä 2014. Päähenkilö Johannes oli muotoutunut mielessäni jo aika valmiiksi, samoin hänen elämänsä rakkaus Aalo. Koska en ole koskaan ollut suurten lukijakuntien suosikki, ajatus oli myös alusta asti se, että trilogian jokaisen osan täytyy olla tarpeeksi itsenäinen kestääkseen myös yksittäisenä kirjana. Siinä olen käsittääkseni onnistunut.

Käsikirjoituksen inspiraation lähteeksi löytyi aika nopeasti E.T.A. Hoffmannin tarina ”Nukkumatti” (Der Sandmann), joka pursusi mielenkiintoisia elementtejä: unta ja unettomuutta; teräväkyntisen Nukkumatin ja sen Kuussa asuvat lapset; silmäsymboliikkaa; tuon aikaista tiedettä ja tekniikkaa. ”Nukkumatti”-novelli on suomennettu myös nimellä ”Nukuttaja”, ja se löytyy Teoksen vuonna 2011 julkaisemasta kokoelmasta Yökappaleita (suom. Markku Mannila).

Yö ei saa tulla ilmestyi tammikuussa 2015. Sen julkaisi silloinen kustantajani Paasilinna, ja hämmästyksekseni kirja sai (minun mittapuullani, koska olin tottunut hiljaisuuteen) paljon huomiota sekä myönteisiä arvioita. Helsingin Sanomien kriitikkokin piti kirjasta, vaikka olin henkisestä valmistautunut siihen, ettei HS arvostelisi lainkaan kauhuun kallellaan olevaa kirjaa.

*

En ollut missään vaiheessa suunnitellut kovin tarkkaan trilogian seuraavia osia, ja niistä oli pitkään olemassa vain lyhyet ja summittaiset synopsikset sekä ajatus siitä, mitkä kauhuklassikot olisivat inspirointivuorossa niiden kohdalla.

Suunnittelemista häiritsi se, että Paasilinna-kustantamon taloudellinen tilanne oli tuolloin heikentynyt ja henkilöstö supistui lähes olemattomiin. Kirjailijoille kerrotaan usein kustantamojen tilanteesta varsin vähän, ja pelkonani oli, että kustantamo joko ajaisi alas toimintansa ennen kuin trilogiani ehtisi loppuun, tai että tuottamattoman kaunokirjallisuuden kustantaminen olisi pakko lopettaa jossain vaiheessa. Siksi katsoin parhaaksi vaihtaa kustantamoa. Onneksi uusi ja oikein hyvän tuntuinen koti löytyi nopeasti Likeltä.

Kesä ja syksy 2015 kuluivat tauottoman kirjoittamisen parissa. Korppinaisten ”piilotekstiksi” oli valikoitunut joukko Edgar Allan Poen tarinoita, vahvimmin novellit ”Ligeia” ja ”Valdemarin tapaus”, hieman heiveröisemmin runo ”Korppi” sekä novelli ”Usherin talon häviö”. Poen tekstit olivat samalla tapaa herkullisia hyödynnettäviä kuin Hoffmannin Nukkumatti: ne olivat täynnä symboliikkaa ja tulkinnanvaraisuuksia, ja jälleen sen aikainen tiede oli vahvasti läsnä niin aiheissa kuin kuvastossa.

Kiirettä aikatauluun toi se, että olin myös lupautunut kirjoittamaan Fisher King -tuotantoyhtiön Ihon alla -televisiosarjasta romaanin. Sarjan pääkäsikirjoittaja oli Miikko Oikkonen, ja sarja oli alkamassa Nelosella keväällä 2016. Tilaustyö tuntui mukavan haasteelliselta ja uudenlaiselta, ja suostuin siihen mielelläni, vaikka kiire tuli.

Loppuvuoden 2015 kirjoitin siis kahta romaania yhtaikaa (oikeasti lomittain), ja kun Korppinaiset alkoi olla valmis alkuvuodesta 2016, keskityin pelkästään Ihon alla -romaaniin, jonka kanssa tuli todella kova kiire. Kirjoitin sitä yötä myöten musiikkia kuunnellen (vanhaa Genesistä), koska musiikki tuntui olevan ainoa keino pitää väsyneet aivot käynnissä.

Hengähdystaukoa ei ollut luvassa edes silloin, kun Ihon alla meni viimein painoon huhtikuun alussa 2016. Minulla oli nimittäin jo parin vuoden ajan ollut tekeillä tieteen yleistajuistamisen opas, jota olin kirjoittanut kaunokirjallisuuden ehdoilla silloin tällöin. (Joku lukijoista saattaa muistaa, että olen koulutukseltani geneetikko ja kirjoittanut jonkin verran myös populaaria tiedettä, muun muassa koiran evoluutiosta kertovan kirjan Koiraksi ihmiselle). Oppaasta oli olemassa kustannussopimus ja olin mennyt sopimaan sen julkaisuaikataulusta jonain heikkona hetkenä. Olin toimittanut tekstistä Vastapainon toimitukseen ensimmäisen version joskus kesällä 2015 (onneksi kustantamokin suhtautui asiaan kiireettömästi, eikä patistanut minua käsikirjoituksen pariin heti tuolloin).

Romaanien ilmestyttyä loppukeväällä ja alkukesällä 2016 suunnittelin siis seuraavaa romaania (trilogian kolmatta osaa) ja viimeistelin tietokirjaa, joka meni painoon kesäkuun lopussa ja ilmestyi elokuussa nimellä Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle.

Elokuussa minä kirjoitin tietysti jo vauhdilla romaanikäsikirjoitusta. Sen innoittajatekstinä toimi Bram Stokerin Dracula, joka osoittautui tosin paljon niukemmaksi lähtömateriaaliksi kuin Hoffmannin ja Poen tekstit. Ensimmäisen version romaanista olen näemmä toimittanut kustannustoimittajalle syyskuun lopussa.

Loppuvuodesta 2016 ja alkuvuodesta 2017, kun Veri joka suonissasi virtaa alkoi onneksi olla jo aika valmis, käytin aikaani myös toimitustyöhön. Olin ottanut tehtäväkseni toimittaa artikkelikokoelman tieteestä ja humpuukista. Joku saattaa tietää minusta senkin, että olen toiminut vuosia aktiivina Skepsis ry:ssä, ja minusta oli aika, että yhdistys julkaisisi pitkästä aikaa kirjan. Kun Veri joka suonissasi virtaa -romaanin käsikirjoitus oli välillä kustantamossa, tein tietokirjaan liittyviä hommia, ja kun romaani lähti painoon maaliskuun alkupuolella, käytin hetken tietokirjakäsikirjoituksen viimeistelyyn. Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon syntyi Skepsiksen ja Ursan yhteistyönä ja ilmestyi nyt huhtikuun lopussa.

*

Vuosina 2015-2017 käsistäni on siis lähtenyt kuusi kirjaa, ja täytyy sanoa, että olen ollut välillä melkoisen väsynyt. Tai oikeastaan olen hyvin väsynyt edelleen. Väsymys on myös saanut seurakseen merkillisen apatian.

Pidän kirjojen kirjoittamisesta – pidän siitä enemmän kuin mistään muusta työstä. Kuitenkin tauoton kirjoittaminen, suurten projektien teko limittäin ja yhtaikaa sekä toisaalta kaikki muut vapaan kirjoittajan toimeen kuuluvat tehtävät (opettaminen, luentojen ja puheiden pitäminen, kolumnit, bloggaukset yms. ) ovat syöneet pahasti jaksamista. Olen näiden vuosien varrella useaan kertaan tietysti huomannut väsymykseni ja luvannut tehdä kiireilleni jotain, mutta en ole siinä onnistunut. 

Vaikka olen ollut erittäin onnekas ja saanut tehdä töitä taiteilija-apurahalla, perheen elättäminen vaatii lisätulojen hankkimista, ja erilaisia silpputöitä on ollut pakko mahduttaa kalenteriin (ja yleensä myös rehellisesti pidän niistä).

Miten väsyminen näkyy? Olen kärsinyt unettomuudesta, ärtyneisyydestä, alakulosta, sydämentykytyksistä, uupumuksesta, päänsäryistä, ahdistuksesta ja luultavasti kokenut pari paniikkikohtaustakin.

Oloani ei ole varsinaisesti parantanut se, että romaanitrilogiani on synkkä ja kauhuun kallellaan: maailmankaikkeuden pimeisiin pohjavirtoihin sukeltaminen kolme vuoden ajaksi heijastuu väkisinkin ajatuksiin.

Mutta valoa kohti. Nyt elämään tuovat hyvää mieltä kahdeksanviikkoinen koiranpentu, kaupungin vuokraviljelypalsta, alkuvuodesta uudestaan aloittamani vanha rakas harrastus eli salibandy – sekä uudet suunnitteilla olevat projektit. On ihanaa pitkästä aikaa saada rauhassa suunnitella aivan uusia juttuja, jotka eivät ole jatkoa millekään ja joille ei ole olemassa minkäänlaisia odotuksia tai aikatauluja.

Olen myös hyvin kiitollinen perheelleni ja ystävilleni, jotka ovat jaksaneet kuunnella huoliani sekä toisaalta kestää ahdistustani, ja samoin olen kiitollinen kustannustoimittajalleni, joka piti kaikki langat käsissään silloin, kun minun kaoottinen mieleni kuvitteli jokaisen langanpään karanneen. 

Suurin toiveeni on kuitenkin juuri nyt se, että myös trilogian viimeinen osa löytää lukijoita. Joten lukekaa Veri joka suonissasi virtaa, hyvät ihmiset!

kirja ja kallo

Kaunokirjailija ryhtyy tiedebloggariksi…

Olen aloittanut tänään Suomen Kuvalehden tiedeblogistina. Blogin nimi on ”Tarinoita tieteestä”, ja ensimmäinen kirjoitus löytyy täältä. Tavoitteena on kirjoittaa pari bloggausta viikossa. Linkittelen niitä tänne satunnaisesti.

Yritän tarkastella tiedettä hyvin monelta kantilta. Olenhan niitä kantteja tullut katselleeksikin: olen toiminut tutkijana ja opettajana yliopistossa, tiedetoimittajana, tietokirjailijana, tietokirjakriitikkona, kaunokirjailijana joka ammentaa kirjoihinsa elementtejä luonnosta ja luonnontieteistä, skeptikkona, kirjoittamisen ja tieteen popularisoinnin opettajana, tietenkin myös opiskelijana ja lukijana, ja olen opettanut biologiaa hetken myös yläasteella sekä päässyt tutustumaan oppikirjojen tekemisen maailmaan.

Otin blogitehtävän hyvin mielelläni vastaan. Romaanintekemisen vastapainoksi sopii hyvin joku varsin erilaiseen aiheeseen pureutuva ja erilaisella aikajanalla tapahtuva toiminta.


Käykääpä siis lukemassa – ja tulkaa tänään keskiviikkona kuntelemaan koiraluentoani Helsinkiin Tieteiden talolle klo 18!

Koiratietoa tarjolla Helsingissä

Kesäloman jälkeen aloitan bloggaamisen virallisluonteisella tiedotteella:

Kirjailija luennoi koiran historiasta

Kirjailija ja filosofian tohtori Tiina Raevaara luennoi keskiviikkona 7. syyskuuta koiran evoluutiosta ja historiasta. Luento kuuluu Skepsis ry:n yleisöluentojen sarjaan, ja se pidetään Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6, Helsinki) klo 18–20. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Luennolla esitellään koiran ja ihmisen yhteistä historiaa sekä uusimpia tutkimustuloksia koiran alkuperästä.

Koira on ihmisen ensimmäinen seuralaiseläin, ja se levisi ympäri maailmaa ihmisen vanavedessä jo esihistoriallisella ajalla. Vanhimmat todisteet koirasta ovat yli 30 000 vuoden ikäisi. Jääkauden loppuajan metsästyskulttuureissa koiraa käytettiin apuna suurriistan pyynnissä. Koiralle on historian saatossa kertynyt lukuisia eri rooleja: sitä on haudattu yhteisiin hautoihin ihmisten kanssa, syöty ja uhrattu jumalille, pelätty ja pidetty kuoleman kätyrinä. Koiran ja ihmisen kumppanuudella on biologinen pohja: evoluutionsa myötä koira on oppinut lukemaan ihmisen eleitä ja toimimaan yhteistyössä kanssamme paremmin kuin mikään muu eläinlaji. Raevaara kertoo myös nykyisen koirarotuvalikoiman synnystä sekä siitä, mitä jalostustoiminta on koirille aiheuttanut.

Tiina Raevaara (s. 1979) on koulutukseltaan biologi ja väitellyt filosofian tohtoriksi perinnöllisyystieteestä. Ammatiltaan hän on kirjailija. Aiemmin tänä vuonna hän voitti Runebergin kirjallisuuspalkinnon novellikokoelmallaan En tunne sinua vierelläni. Hänen esikoistietokirjansa Koiraksi ihmiselle (Teos) ilmestyi keväällä.

Tiina Raevaaran kuvia saa osoitteesta http://www.teos.fi/fi/kirjailijat/index.php?sub=2&id=152

Lisätietoa kirjailijasta ja hänen tuotannostaan löytyy niin ikään Teos-kustantamon sivuilta http://www.teos.fi/fi/kirjailijat/index.php?sub=2&id=152

Lisätietoja:

Tiina Raevaara
tiina.raevaara@gmail.com
040 8277 531

Skepsis ry:n toiminta
Puheenjohtaja Pertti Laine, 044 0916 524
http://www.skepsis.fi/

Kustannusosakeyhtiö Teos
Tiedotuspäällikkö Jussi Kaisjoki, 050 5239 404
jussi.kaisjoki@teos.fi

 

Just nyt on helppoa

Romaani edistyy. Arvelisin, että se on noin puolessa välissä, jos pelkkää liuskamäärää mitataan. Kirjoittamisprosessista on reippaasti yli puolet jäljellä. Pitkä tästä tulee, se on nyt jo selvä, koska sanamäärässä tämä puolikas on jo suunnilleen samanmittainen kuin esikoisromaanini kokonaisuudessaan.

Huomionarvoista ainakin itselleni on se, että kirjoittaminen tuntuu poikkeuksellisen mukavalta. En oikeastaan ole varma, onko se koskaan aiemmin näin hyvältä tuntunutkaan. Minulla on rento ja rauhallinen olo, teksti kiinnostaa, odotan innolla, että se edistyy ja pääsen lataamaan siihen suunnittelemiani asioita. Olen myös huomattavan kiintynyt joihinkin henkilöhahmoihini, ja huomaan silloin tällöin kaipaavani heitä samoin kuin kaipaan oikeasti olemassaolevia ihmisiä.

Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle erityisen helppoa: sisältö on kyllä tullut mieleen yleensä vaivatta, mutta rutiininomainen käytännön kirjoittamistyö on välillä ollut tuskastuttavan hidasta ja vähän motivoivaa. Mikähän on muuttunut? Onko kokemuksen ja rutiinin karttuminen vain tehnyt työnteon helpommaksi vai onko vaikkapa arkielämä nyt vain sellaisella mallilla, että kirjoittamiseen on helppo keskittyä?

En kuitenkaan aio väittää, että syntyvä teksti olisi sen parempaa kuin jokin väkisin väännetty kirjoituksenikaan. Novellien parissa olen oppinut, että prosessin kulku ei ennusta mitään lopputuloksesta. Yksi novelli on saattanut olla alussa vaivaton kirjoitettava, mutta ennen loppua se on jumittunut eikä koskaan edistynyt valmiiksi. Toinen on saattanut olla tuskastuttava kirjoitettava ja kirjoitettaessa kömpelön tuntuinen, mutta valmiina omasta mielestäni parhaita tekstejäni. Kaikkia variaatioita löytyy. Siksipä en ajattele tämänhetkistä kirjoittamisen helppoutta minkäänlaisena enteenä lopputuloksesta – kunhan vain nautin.

Koirista kirjaksi

”Yllättävää, että olet kirjoittanut tietokirjan”, minulle sanottiin tänään.

Tokihan se voi olla yllättävää, jos ihmettelijä on tutustunut minuun ennen kaikkea kaunokirjailijana. Näin sisäpuolelta katsottuna tietokirjan kirjoittaminen oli kuitenkin lähinnä välttämättömyys.

Olen koulutukseltani biologi, tarkemmin sanottuna geneetikko, ja juuri ennen vapaaksi kirjoittajaksi heittäytymistäni työskentelin hetken myös koirien geenitutkimuksen parissa (suurimman osan tutkijanurastani työskentelin syöpätutkimuksessa). Tutkijanhommien ohella ehdin pitkään olla kiinnostunut tieteen popularisoinnista eli kansantajuistamisesta. Olen kirjoittanut tiedejuttuja eri lehtiin, mm. Helsingin Sanomiin, Tieteeseen ja Hyvään Terveyteen vuodesta 2004. Kun päätin jättää tutkimusmaailman ja keskittyä kirjoittamiseen vuoden 2007 alussa, elätin aluksi itseni nimenomaan tiedejuttuja ja esimerkiksi tietokirjojen arvosteluja tekemällä.

Vaikka enin osa kunnianhimoani ja kirjailijaminääni sijoittuu ehdottomasti kaunokirjallisuuden puolelle, tietokirjan kirjoittaminen on aina ollut yksi haaveistani. Kenties kirjoitan joskus toisenkin, mutta tällä hetkellä kirjoittamiseni tapahtuu kaunokirjallisuuden ehdoilla.

Entä mistä koira-aihe sai alkunsa?

Olen lapsesta saakka ollut koirien suuri ystävä, hankkiudun mielelläni kosketteluetäisyydelle niiden kanssa ja yleensä koiratkin pitävät minusta. Lapseni olin myös koira-aiheisten kirjojen suurkuluttaja.  Lapsuudenkotiini ei koiraa hankittu, mutta nyt aikuisiällä minulla on aina ollut koiria. Tällä hetkellä kanssani asuu yksi koira, rauhallinen ja älykäs keski-ikäinen saksanpaimenkoiranarttu.

Koirista en olisi kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi kirjaa, jos en olisi ajautunut tutkimusmaailmassa koira-aiheen pariin. Vasta perehtyminen koiria koskevaan tieteelliseen kirjallisuuteen sai minut tajuamaan, kuinka ainutlaatuinen koiran suhde ihmiseen on sekä biologisessa, historiallisessa että kulttuurisessa mielessä. Kaikkia näitä näkökulmia olen mahduttanut kirjaankin.

Kun kirjan aihe loksahti kohdalleen, esittelin ajatuksen kustantamolle, sain kirjalle kustannussopimuksen sekä muutamalta taholta apurahaa sen kirjoittamiseen. Kirjan kirjoittaminen olikin mukavan varmalla pohjalla koko ajan: ulkoiset asiat olivat kunnossa ja sain keskittyä vain omaan tekemiseeni.

Eniten toivon, että kirja löytää mahdollisimman paljon lukijoita ja tarjoaa heille samanlaisia elämyksiä, mitä itse koin perehtyessäni ”koiruuden” koko kirjoon.

Hau! Hau, hau, hau!

Koirakirja eli esikoistietokirjani Koiraksi ihmiselle ilmestyi virallisesti tänään. Opusta voi tilata verkkokirjakaupoista, Teos-kustantamon sivuilta ja varmaan myös ostaa manuaalisesti kirjakaupoista.

Niin kuin aina kirjan julkaisun jälkeen, oloni on ristiriitainen. Kun kahden vuoden työ on viimein kovien kansien välissä, tunnelma on juhlallinen, helpottunut ja osittain jopa riehakas. Toisaalta takaraivoa kutkuttelee huoli: niin kuin omat lapset, myös oma kirja tuntuu herkältä ja haavoittuvalta. Toivon, ettei kukaan ymmärrä sitä väärin, menetä sen kanssa kärsivällisyyttään tai ylipäätään kohtele sitä kaltoin.

Kirjan kannesta tuli hyvin kaunis, ja maalauksellisuudessaan se sopii hienosti kaunokirjojeni jatkeeksi. Kansikuvan tekijä on Albrecht Dürer, ja se on nimeltään ”Greyhound”, englanninvinttikoira siis. Kuva sopii kirjan nimeen ja aiheeseen täydellisesti: ihminen on piirtänyt kuvan koirasta, joka varmaankin katselee isäntäänsä.

Entä mistä kirja kertoo? Hyvin rönsyilevästi kaikesta koiraan liittyvästä, muun muassa koiran alkuperästä ja iästä, koiran ja ihmisen yhteiselon alkumetreistä ja sen syistä, ihmisen kulttuurin kehityksestä ja koiran osasta siinä, koiran annista ihmisen tieteelle ja taiteelle, koiraan liittyvistä myyteistä, koiran ominaisuuksien kehittymisestä ja muuttumisesta syntyhetkestä nykypäivään, koiran ja ihmisen samankaltaisuuksista, koiran ja suden eroista, koiraan evoluution myötä syntyneistä piirteistä joiden avulla se on sopeutunut elämään ihmisen kanssa, koirakannan nykytilasta ja ehkä hieman tulevaisuudestakin. Se kertoo hyvin paljon ihmisestä, koska koiran menneisyyttä ei voi kiskoa erilleen ihmisen menneisyydestä. Se kertoo myös evoluutiosta yleensä, viimeisen jääkauden loppuhetkistä sekä pohdiskelee sosiaalisuuden kehittymistä eri lajeissa.

Ja mistä kirja ei kerro? Se ei sisällä koiran koulutus-, kasvatus-, ruokinta- tai rotuvalintavinkkejä. Valitan.