Trilogian taakka ja väsynyt kirjailija

Hyvät lukijat! Kirjoitan pitkästä aikaa tähän blogiin, koska minulla on kova tarve kertoilla kuulumisiani. Asiaan siis:

Noin kuukausi sitten ilmestyi romaanini Veri joka suonissasi virtaa. Se oli viimeinen osa kauhutrilogiaani, jonka edelliset osat ovat Yö ei saa tulla (2015) ja Korppinaiset (2016). Olen iloinen ja ylpeä, että urakka on ohi: suoraan sanoen se imi minusta kaiken energian ja välillä vähän ilonkin. Kirjoitusmatkan varrelle mahtui monenlaisia mutkia ja risteyksiä.

Sain idean kolmen kirjan sarjaan keväällä 2014 Laukaisu-romaanini ilmestymisen jälkeen. Trilogian syntyyn johtaneita ajatuksia oli muutamia:

– Halusin kirjoittaa samoista henkilöistä useamman kirjan. Olin kyllästynyt luopumaan henkilöistä (tämä tapahtui jo Hukkajokiromaanini jälkeen vuonna 2012, jolloin itkeskelin ikävääni, kun kirjoittamistyö oli ohi)

– Halusin varastaa ajatuksia ja elementtejä rakkaista ja klassisista kauhutarinoista

– Halusin pohtia pelkäämistä ja itsekeskeisesti myös omien pelkojeni aiheita

Aloin kirjoittaa ensimmäistä osaa aika täsmälleen kolme vuotta sitten, keväällä 2014. Päähenkilö Johannes oli muotoutunut mielessäni jo aika valmiiksi, samoin hänen elämänsä rakkaus Aalo. Koska en ole koskaan ollut suurten lukijakuntien suosikki, ajatus oli myös alusta asti se, että trilogian jokaisen osan täytyy olla tarpeeksi itsenäinen kestääkseen myös yksittäisenä kirjana. Siinä olen käsittääkseni onnistunut.

Käsikirjoituksen inspiraation lähteeksi löytyi aika nopeasti E.T.A. Hoffmannin tarina ”Nukkumatti” (Der Sandmann), joka pursusi mielenkiintoisia elementtejä: unta ja unettomuutta; teräväkyntisen Nukkumatin ja sen Kuussa asuvat lapset; silmäsymboliikkaa; tuon aikaista tiedettä ja tekniikkaa. ”Nukkumatti”-novelli on suomennettu myös nimellä ”Nukuttaja”, ja se löytyy Teoksen vuonna 2011 julkaisemasta kokoelmasta Yökappaleita (suom. Markku Mannila).

Yö ei saa tulla ilmestyi tammikuussa 2015. Sen julkaisi silloinen kustantajani Paasilinna, ja hämmästyksekseni kirja sai (minun mittapuullani, koska olin tottunut hiljaisuuteen) paljon huomiota sekä myönteisiä arvioita. Helsingin Sanomien kriitikkokin piti kirjasta, vaikka olin henkisestä valmistautunut siihen, ettei HS arvostelisi lainkaan kauhuun kallellaan olevaa kirjaa.

*

En ollut missään vaiheessa suunnitellut kovin tarkkaan trilogian seuraavia osia, ja niistä oli pitkään olemassa vain lyhyet ja summittaiset synopsikset sekä ajatus siitä, mitkä kauhuklassikot olisivat inspirointivuorossa niiden kohdalla.

Suunnittelemista häiritsi se, että Paasilinna-kustantamon taloudellinen tilanne oli tuolloin heikentynyt ja henkilöstö supistui lähes olemattomiin. Kirjailijoille kerrotaan usein kustantamojen tilanteesta varsin vähän, ja pelkonani oli, että kustantamo joko ajaisi alas toimintansa ennen kuin trilogiani ehtisi loppuun, tai että tuottamattoman kaunokirjallisuuden kustantaminen olisi pakko lopettaa jossain vaiheessa. Siksi katsoin parhaaksi vaihtaa kustantamoa. Onneksi uusi ja oikein hyvän tuntuinen koti löytyi nopeasti Likeltä.

Kesä ja syksy 2015 kuluivat tauottoman kirjoittamisen parissa. Korppinaisten ”piilotekstiksi” oli valikoitunut joukko Edgar Allan Poen tarinoita, vahvimmin novellit ”Ligeia” ja ”Valdemarin tapaus”, hieman heiveröisemmin runo ”Korppi” sekä novelli ”Usherin talon häviö”. Poen tekstit olivat samalla tapaa herkullisia hyödynnettäviä kuin Hoffmannin Nukkumatti: ne olivat täynnä symboliikkaa ja tulkinnanvaraisuuksia, ja jälleen sen aikainen tiede oli vahvasti läsnä niin aiheissa kuin kuvastossa.

Kiirettä aikatauluun toi se, että olin myös lupautunut kirjoittamaan Fisher King -tuotantoyhtiön Ihon alla -televisiosarjasta romaanin. Sarjan pääkäsikirjoittaja oli Miikko Oikkonen, ja sarja oli alkamassa Nelosella keväällä 2016. Tilaustyö tuntui mukavan haasteelliselta ja uudenlaiselta, ja suostuin siihen mielelläni, vaikka kiire tuli.

Loppuvuoden 2015 kirjoitin siis kahta romaania yhtaikaa (oikeasti lomittain), ja kun Korppinaiset alkoi olla valmis alkuvuodesta 2016, keskityin pelkästään Ihon alla -romaaniin, jonka kanssa tuli todella kova kiire. Kirjoitin sitä yötä myöten musiikkia kuunnellen (vanhaa Genesistä), koska musiikki tuntui olevan ainoa keino pitää väsyneet aivot käynnissä.

Hengähdystaukoa ei ollut luvassa edes silloin, kun Ihon alla meni viimein painoon huhtikuun alussa 2016. Minulla oli nimittäin jo parin vuoden ajan ollut tekeillä tieteen yleistajuistamisen opas, jota olin kirjoittanut kaunokirjallisuuden ehdoilla silloin tällöin. (Joku lukijoista saattaa muistaa, että olen koulutukseltani geneetikko ja kirjoittanut jonkin verran myös populaaria tiedettä, muun muassa koiran evoluutiosta kertovan kirjan Koiraksi ihmiselle). Oppaasta oli olemassa kustannussopimus ja olin mennyt sopimaan sen julkaisuaikataulusta jonain heikkona hetkenä. Olin toimittanut tekstistä Vastapainon toimitukseen ensimmäisen version joskus kesällä 2015 (onneksi kustantamokin suhtautui asiaan kiireettömästi, eikä patistanut minua käsikirjoituksen pariin heti tuolloin).

Romaanien ilmestyttyä loppukeväällä ja alkukesällä 2016 suunnittelin siis seuraavaa romaania (trilogian kolmatta osaa) ja viimeistelin tietokirjaa, joka meni painoon kesäkuun lopussa ja ilmestyi elokuussa nimellä Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle.

Elokuussa minä kirjoitin tietysti jo vauhdilla romaanikäsikirjoitusta. Sen innoittajatekstinä toimi Bram Stokerin Dracula, joka osoittautui tosin paljon niukemmaksi lähtömateriaaliksi kuin Hoffmannin ja Poen tekstit. Ensimmäisen version romaanista olen näemmä toimittanut kustannustoimittajalle syyskuun lopussa.

Loppuvuodesta 2016 ja alkuvuodesta 2017, kun Veri joka suonissasi virtaa alkoi onneksi olla jo aika valmis, käytin aikaani myös toimitustyöhön. Olin ottanut tehtäväkseni toimittaa artikkelikokoelman tieteestä ja humpuukista. Joku saattaa tietää minusta senkin, että olen toiminut vuosia aktiivina Skepsis ry:ssä, ja minusta oli aika, että yhdistys julkaisisi pitkästä aikaa kirjan. Kun Veri joka suonissasi virtaa -romaanin käsikirjoitus oli välillä kustantamossa, tein tietokirjaan liittyviä hommia, ja kun romaani lähti painoon maaliskuun alkupuolella, käytin hetken tietokirjakäsikirjoituksen viimeistelyyn. Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon syntyi Skepsiksen ja Ursan yhteistyönä ja ilmestyi nyt huhtikuun lopussa.

*

Vuosina 2015-2017 käsistäni on siis lähtenyt kuusi kirjaa, ja täytyy sanoa, että olen ollut välillä melkoisen väsynyt. Tai oikeastaan olen hyvin väsynyt edelleen. Väsymys on myös saanut seurakseen merkillisen apatian.

Pidän kirjojen kirjoittamisesta – pidän siitä enemmän kuin mistään muusta työstä. Kuitenkin tauoton kirjoittaminen, suurten projektien teko limittäin ja yhtaikaa sekä toisaalta kaikki muut vapaan kirjoittajan toimeen kuuluvat tehtävät (opettaminen, luentojen ja puheiden pitäminen, kolumnit, bloggaukset yms. ) ovat syöneet pahasti jaksamista. Olen näiden vuosien varrella useaan kertaan tietysti huomannut väsymykseni ja luvannut tehdä kiireilleni jotain, mutta en ole siinä onnistunut. 

Vaikka olen ollut erittäin onnekas ja saanut tehdä töitä taiteilija-apurahalla, perheen elättäminen vaatii lisätulojen hankkimista, ja erilaisia silpputöitä on ollut pakko mahduttaa kalenteriin (ja yleensä myös rehellisesti pidän niistä).

Miten väsyminen näkyy? Olen kärsinyt unettomuudesta, ärtyneisyydestä, alakulosta, sydämentykytyksistä, uupumuksesta, päänsäryistä, ahdistuksesta ja luultavasti kokenut pari paniikkikohtaustakin.

Oloani ei ole varsinaisesti parantanut se, että romaanitrilogiani on synkkä ja kauhuun kallellaan: maailmankaikkeuden pimeisiin pohjavirtoihin sukeltaminen kolme vuoden ajaksi heijastuu väkisinkin ajatuksiin.

Mutta valoa kohti. Nyt elämään tuovat hyvää mieltä kahdeksanviikkoinen koiranpentu, kaupungin vuokraviljelypalsta, alkuvuodesta uudestaan aloittamani vanha rakas harrastus eli salibandy – sekä uudet suunnitteilla olevat projektit. On ihanaa pitkästä aikaa saada rauhassa suunnitella aivan uusia juttuja, jotka eivät ole jatkoa millekään ja joille ei ole olemassa minkäänlaisia odotuksia tai aikatauluja.

Olen myös hyvin kiitollinen perheelleni ja ystävilleni, jotka ovat jaksaneet kuunnella huoliani sekä toisaalta kestää ahdistustani, ja samoin olen kiitollinen kustannustoimittajalleni, joka piti kaikki langat käsissään silloin, kun minun kaoottinen mieleni kuvitteli jokaisen langanpään karanneen. 

Suurin toiveeni on kuitenkin juuri nyt se, että myös trilogian viimeinen osa löytää lukijoita. Joten lukekaa Veri joka suonissasi virtaa, hyvät ihmiset!

kirja ja kallo

Mainokset

Liian monta kirjaideaa

Yritän jälleen aktivoida tätäkin blogia. Viime ajat olen siis kirjoittanut tieteeseen liittyvistä aiheista Suomen Kuvalehden sivuilla olevalle Tarinoita tieteestä -blogilleni. Aikaa ei ole tuntunut riittävän kuin yhteen blogiin kerrallaan.

Olen kuitenkin huomannut, että haluaisin välillä kirjoittaa hieman vapaamuotoisemmin kuin SK:n blogi ehkä sallisi. Toimikoon tämä henkilökohtainen blogini siis eräänlaisena ylijäämäajatusten kaatopaikkana!

Olen tällä hetkellä kirjailijalle hyvin tyypillisessä ”mitä seuraavaksi” -olotilassa. Viimeisin julkaistu kirjani, Hukkajoki-romaani, ilmestyi viime syksynä. Sen jälkeen olen kirjoittanut pienoisromaania, joka alkaa olla suurin piirtein valmis. Nyt lähinnä odottelen kustantamolta tietoa, milloin romaani pääsisi putkahtamaan ihmisten ilmoille. Sitä odotellessa pää on päässyt täyttymään uusista kirjaideoista.

”Mitä seuraavaksi” -kysymys liittyykin juuri ideoiden runsauteen. Kirjoittamista nimittäin odottavat ainakin yksi romaani (siihen olen tehnyt taustatyötä ja kerännyt materiaalia), novellikokoelma josta näyttääkin tulevan myös romaani (tätä olen myös kirjoittanut – valmiina on ehkä jopa 100 liuskaa) sekä 2-3 tietokirjaa.

Kaikki ideani eivät varmaankaan koskaan valmistu kirjoiksi. Nyt pitäisikin osata valita projekti, joka tuntuisi niin houkuttelevalta, että jaksaisin työskennellä juuri sen parissa seuraavat kuukaudet tai seuraavan vuoden. Tykkään kyllä tehdä pariakin projektia päällekkäin, mutta intensiivisin ensimmäisen version kirjoitusvaihe vaatii keskittymisen vain yhteen käsikirjoitukseen kerrallaan.

Kirjaideoiden lukumäärästä seuraa myös toisenlainen ongelma: yksi kustantamo ei ehtisi julkaista kaikkea. Jos oikeasti toteuttaisin kaikki suunnittelemani kirjaideat, tukkisin kustannusohjelman vuosiksi. Onneksi kirjoittaminen on siis hitaampaa kuin ajattelu.

Ideoiden paljous on kutkuttavaa, mutta myös turhauttavaa. Onneksi olen elänyt tämän läpi ennenkin ja tiedän, että viimeistään alkusyksystä se ainoa oikea projekti on jo löytynyt enkä kykene ajattelemaan mitään muuta kuin sitä.

 

Koirista kirjaksi

”Yllättävää, että olet kirjoittanut tietokirjan”, minulle sanottiin tänään.

Tokihan se voi olla yllättävää, jos ihmettelijä on tutustunut minuun ennen kaikkea kaunokirjailijana. Näin sisäpuolelta katsottuna tietokirjan kirjoittaminen oli kuitenkin lähinnä välttämättömyys.

Olen koulutukseltani biologi, tarkemmin sanottuna geneetikko, ja juuri ennen vapaaksi kirjoittajaksi heittäytymistäni työskentelin hetken myös koirien geenitutkimuksen parissa (suurimman osan tutkijanurastani työskentelin syöpätutkimuksessa). Tutkijanhommien ohella ehdin pitkään olla kiinnostunut tieteen popularisoinnista eli kansantajuistamisesta. Olen kirjoittanut tiedejuttuja eri lehtiin, mm. Helsingin Sanomiin, Tieteeseen ja Hyvään Terveyteen vuodesta 2004. Kun päätin jättää tutkimusmaailman ja keskittyä kirjoittamiseen vuoden 2007 alussa, elätin aluksi itseni nimenomaan tiedejuttuja ja esimerkiksi tietokirjojen arvosteluja tekemällä.

Vaikka enin osa kunnianhimoani ja kirjailijaminääni sijoittuu ehdottomasti kaunokirjallisuuden puolelle, tietokirjan kirjoittaminen on aina ollut yksi haaveistani. Kenties kirjoitan joskus toisenkin, mutta tällä hetkellä kirjoittamiseni tapahtuu kaunokirjallisuuden ehdoilla.

Entä mistä koira-aihe sai alkunsa?

Olen lapsesta saakka ollut koirien suuri ystävä, hankkiudun mielelläni kosketteluetäisyydelle niiden kanssa ja yleensä koiratkin pitävät minusta. Lapseni olin myös koira-aiheisten kirjojen suurkuluttaja.  Lapsuudenkotiini ei koiraa hankittu, mutta nyt aikuisiällä minulla on aina ollut koiria. Tällä hetkellä kanssani asuu yksi koira, rauhallinen ja älykäs keski-ikäinen saksanpaimenkoiranarttu.

Koirista en olisi kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi kirjaa, jos en olisi ajautunut tutkimusmaailmassa koira-aiheen pariin. Vasta perehtyminen koiria koskevaan tieteelliseen kirjallisuuteen sai minut tajuamaan, kuinka ainutlaatuinen koiran suhde ihmiseen on sekä biologisessa, historiallisessa että kulttuurisessa mielessä. Kaikkia näitä näkökulmia olen mahduttanut kirjaankin.

Kun kirjan aihe loksahti kohdalleen, esittelin ajatuksen kustantamolle, sain kirjalle kustannussopimuksen sekä muutamalta taholta apurahaa sen kirjoittamiseen. Kirjan kirjoittaminen olikin mukavan varmalla pohjalla koko ajan: ulkoiset asiat olivat kunnossa ja sain keskittyä vain omaan tekemiseeni.

Eniten toivon, että kirja löytää mahdollisimman paljon lukijoita ja tarjoaa heille samanlaisia elämyksiä, mitä itse koin perehtyessäni ”koiruuden” koko kirjoon.

Hau! Hau, hau, hau!

Koirakirja eli esikoistietokirjani Koiraksi ihmiselle ilmestyi virallisesti tänään. Opusta voi tilata verkkokirjakaupoista, Teos-kustantamon sivuilta ja varmaan myös ostaa manuaalisesti kirjakaupoista.

Niin kuin aina kirjan julkaisun jälkeen, oloni on ristiriitainen. Kun kahden vuoden työ on viimein kovien kansien välissä, tunnelma on juhlallinen, helpottunut ja osittain jopa riehakas. Toisaalta takaraivoa kutkuttelee huoli: niin kuin omat lapset, myös oma kirja tuntuu herkältä ja haavoittuvalta. Toivon, ettei kukaan ymmärrä sitä väärin, menetä sen kanssa kärsivällisyyttään tai ylipäätään kohtele sitä kaltoin.

Kirjan kannesta tuli hyvin kaunis, ja maalauksellisuudessaan se sopii hienosti kaunokirjojeni jatkeeksi. Kansikuvan tekijä on Albrecht Dürer, ja se on nimeltään ”Greyhound”, englanninvinttikoira siis. Kuva sopii kirjan nimeen ja aiheeseen täydellisesti: ihminen on piirtänyt kuvan koirasta, joka varmaankin katselee isäntäänsä.

Entä mistä kirja kertoo? Hyvin rönsyilevästi kaikesta koiraan liittyvästä, muun muassa koiran alkuperästä ja iästä, koiran ja ihmisen yhteiselon alkumetreistä ja sen syistä, ihmisen kulttuurin kehityksestä ja koiran osasta siinä, koiran annista ihmisen tieteelle ja taiteelle, koiraan liittyvistä myyteistä, koiran ominaisuuksien kehittymisestä ja muuttumisesta syntyhetkestä nykypäivään, koiran ja ihmisen samankaltaisuuksista, koiran ja suden eroista, koiraan evoluution myötä syntyneistä piirteistä joiden avulla se on sopeutunut elämään ihmisen kanssa, koirakannan nykytilasta ja ehkä hieman tulevaisuudestakin. Se kertoo hyvin paljon ihmisestä, koska koiran menneisyyttä ei voi kiskoa erilleen ihmisen menneisyydestä. Se kertoo myös evoluutiosta yleensä, viimeisen jääkauden loppuhetkistä sekä pohdiskelee sosiaalisuuden kehittymistä eri lajeissa.

Ja mistä kirja ei kerro? Se ei sisällä koiran koulutus-, kasvatus-, ruokinta- tai rotuvalintavinkkejä. Valitan.

Pim! Olet koira.

Vaikka romaanin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä elämän tarkoitukselta, olen joutunut välillä myös hiomaan piakkoin ilmestyvää tietokirjaani. Kirja ilmestyy varmaankin kuukauden sisällä, ja se on ensimmäinen tietokirjani – ties vaikka viimeinenkin, sen verran raskasta sen tekeminen on ollut. No, ei sentään. Muutama aihe kummittelee takaraivossa, ja ehkä joskus (hyvin monien vuosien päästä) innostun jälleen kirjoittamaan tietokirjan.

Eräs asia tietokirjan tekemisessä on ollut yksiselitteisen hauskaa, nimittäin otsikointi. Kaunokirjassa harvoin pääsee otsikoimaan lukuja niin paljon kuin tietokirjassa. En tiedä, ovatko otsikkoni erityisen hauskoja tai informatiivisia (muiden kuin itseni mielestä), mutta ainakin olen nauttinut niiden tekemisestä.

Muun muassa näin otsikoidut luvut tulevat kirjasta löytymään:

Jäljet luolassa
Paikallisen koiran paradoksi
Erään häämatkan tarina
Ne maahanmuuttajat…
Mustin serkku asuu Meksikossa
Ravurit lenkillä
Onko koirasi vain iso rotta?
Informaatiota kissaihmisille
Apinasta isännäksi
Nelijalkaiset vainajamme
Kuolemankoirat ja koiranpäiset ihmiset
Lyhytjalkaisuus on vanhaa perua
Yksi vastaa neljääkymmentä
Turhake vai hyödyke?
Kuka ymmärtäisi minua?
Ensimmäiseksi katson silmiä
Miksi totella kättä?
Suuruudenhullun tieteen suloiset seuraukset
Lauhkeasta tulee läikikäs

Lempiotsikkoni oli aikoinaan ”Pim! Olet koira”, mutta se valitettavasti jäi pois tekstin järjestelyn seurauksena.

Ja itse kirjahan on nimeltään Koiraksi ihmiselle.