Haluan kertojan, tunnelman, kuvia

Kirjoitin edellisessä postauksessa eräänlaisesta inspiroitumisesta: kun uusi teksti on vasta ideointivaiheessa, maailma tuntuu tulvivan vihjeitä siitä, mitä tekstiin on tulossa. Ideointi on hauskaa, mutta jossain vaiheessa täytyy aloittaa oikea kirjoittaminen.

Kirjailijoilla tuntuu olevan kovin erilaisia tapoja aloittaa kirja. Toiset suunnittelevat juonen ja lukujen sisällön huolella, toiset vain lähtevät kirjoittamaan mielessään ehkä yksittäinen tapahtuma ja yksi henkilö. Suurin osa sijoittuu varmaan jonnekin välimaastoon – niin minäkin. Kovin tyhjin käsin en uskalla aloittaa kirjoittamista: tarvitsen päämäärän, johon turvautua vaikeina hetkinä, tarpeeksi vahvan käsityksen tarinasta.

En suunnittele juonta kovin tarkkaan. Esimerkiksi Hukkajokea aloittaessani tiesin alun, lopun, muutaman kohtauksen keskeltä ja henkilöiden menneisyydestä. En halua sitoa itseäni liikaa, ja toisaalta minusta tuntuu, etten kuitenkaan osaa etukäteen arvioida, millaiset tapahtumat riittävät luomaan jännitettä ja kuinka paljon materiaalia juoni kestää. Luotan toistaiseksi itseeni enemmän kirjoittajana kuin suunnittelijana.

On joitain elementtejä, joista minun täytyy olla varma ennen kuin alan kirjoittaa:

Kertoja ja kerronnan tapa. Kertoja on minulle hyvin olennainen. Mielestäni jokaisella tarinalla on kertoja ja syy, miksi se on kerrottu. Aina kertoja ja syy eivät tule näkyviin, mutta ainakin minun itseni pitää ne tietää ja sisäistää. Kertoja määrää sen, millä tavalla tarina on kerrottu. Minä haluan siis päästä kertojan pään sisään ennen kuin voin kirjoittaa. Haluan tietää, mikä kertojaa ajaa, millä tyylillä hän tarinansa kertoo, mitä hän haluaa kertoa ja mitä jättää kertomatta. Tiedän, että kertoja-ajatuksessani on aavistus jotain vanhahtavaa, ehkä aina Decameronen ajalta periytyvää, jolloin tarinaa ei voinutkaan kertoa noin vain: piti selvittää lukijalle, miksi se ylipäätään kerrotaan. Rakkauteni kertojiin näkyy ainakin siinä, että suosin minä-kerrontaa, mutta kerronta on minulle myös sisällöllinen asia. Koska tarina on, mikä se on, kertoja on sellainen kuin hän on, ja siksi hän kertoo tarinan niin kuin kertoo.

Tunnetila. Toki kirjaan mahtuu isokin liuta erilaisia tunnelmia ja tunteita, mutta tarviksen moottorikseni jonkinlaisen hallitsevan tunnetilan. Se minun täytyy löytää ennen kuin voin kirjoittaa. Usein tunnetila löytyy esimerkiksi tietystä kappaleesta.

Kuvasto. Esikoisromaanini Eräänä päivänä tyhjä taivas sai alkunsa kuvasta, joka ilmestyi päähäni. Kuva muuttui hieman, mutta on edelleen mukana romaanin alkutilanteena. Tarvitsen ilmeisesti jonkinlaisia visuaalisia täkyjä ikään kuin askelkiviksi kirjoittamisen varrelle. Hukkajoen loppukohtaus oli myös kuva, jonka tiesin jo kirjoitusprosessin alkuvaiheissa.

Ainakin nämä kolme minun täytyy siis löytää ennen kuin olen valmis aloittamaan tehokkaan kirjoittamisen. Vaikka minulla olisi hyvinkin selkeä käsitys kirjan juonesta ja keskeisestä konfliktista, en voi kirjoittaa, jos en ole tunnistanut kertojaa, tunnetilaa ja kuvastoa. Sen sijaan en osaisi vastata esimerkiksi kysymykseen ”mistä kirja kertoo”. Sen ymmärrän vasta sitten, kun kirja on valmis.

Hukkajoen tunnetila löytyi tästä kappaleesta:

Joki virtasi jo tyhjiin, nyt pilvissä saattaa piillä jotain

Elän väliaikaa. Syksyllä ilmestyvän romaanin korjaukset on pian tehty, ja seuraava romaani on olemassa vasta hajanaisina ideoina, aavistuksina henkilöistä, tunnelmista ja näkymistä. Tämä on ihanaa aikaa.

Syksyllä ilmestyvä kirja on nimeltään Hukkajoki. Se on toinen romaanini ja kolmas kaunokirjallinen teokseni. Sen kirjoittaminen oli hirveän hauskaa. Toki työskentelyyn liittyi epävarmuutta, turhautumista ja väsymistä, niin kuin aina, mutta voin sanoa nauttineeni kirjoittamisesta enemmän kuin aiempien kirjojen kohdalla. Syynä ovat ehkä kirjan henkilöt: kiinnyin (tai oikeastaan rakastuin) heihin jo aivan alkuvaiheissa. Toisaalta tekstin rönsyilevä ja liioittelevakin tyyli oli mukavaa kirjoitettavaa. Kun kirja alkoi olla valmis, tulin surulliseksi, kuuntelin kirjaan liittyvää musiikkia, vuodatin kyyneleitä ja vannoin, etten enää koskaan kirjoita muista henkilöistä yhtään mitään.

Toivuin nopeasti.

Toisen romaanin valmistuminen on antanut minulle itseluottamusta. Juuri nyt uskon itseeni: vaikka kirjoittaminen tuntuisi välillä hyvinkin vaikealta, tiedän, että kykenen saamaan kirjoja ensin alkuun ja sitten valmiiksi.

Nyt nautin uuden aloittamisesta. Niin kuin aina ideointivaiheessa, maailma tuntuu olevan täynnä johtolankoja, vihjeitä siitä, mistä seuraava kirja tulee kertomaan, millaisia tunnelmia siihen uppoaa, millaiset henkilöt tarinan kertovat. Minä olen vain suodatin.

(Oikeasti kirjoitan koko ajan myös novelleja, mutta niihin ei voi uppoutua samalla tavoin kuin romaanin kirjoittamiseen. Niiden avulla pystyn kuitenkin pitämään kirjoittamisvirettä yllä, ja jos en ole saanut uutta romaania kunnolla alkuun, kun Hukkajoki ilmestyy, novellit pitävät mielenterveyteni ehkä edes jonkinlaisessa kuosissa. Olen nimittäin huomannut, että kun kirja ilmestyy, kirjailijalla pitää olla jo seuraava työn alla. Näin asia ainakin omalla kohdallani on.)

Viime päivinä minua on kovasti kiinnostanut Joni Mitchell ja hänen levynsä Clouds. Siinä tuntuu piilevän iso nippu johtolankoja. Yritän vain erottaa oikeat vääristä ja selvittää, mihin ne johtavat.

Yhtäkkiä musiikki onkin sallittua

Mikähän minulla on:

Aiemmin en pystynyt kirjoittamaan, jos taustalla soi musiikki. Tai no, ehkä kahvilan vaimea muzak ei juuri häirinnyt, mutta ainakaan tarkoituksella en voinut kuunnella musiikkia kirjoittaessani.

Nykyään kuuntelen paljon musiikkia, kun kirjoitan. Musiikki nimenomaan auttaa pitämään ajattelun kahleettomana ja assosiaatiot tuoreina. Varsinkin proge sopii hyvin tarkoitukseen, ja sitä sekä vanhaa (progehtavaa) heviä tuleekin kuunneltua kirjoitussessiot läpeensä. Mikään kovin simppeli musiikki ei ehkä minulla toimisi, tai ei ainakaan juuri nyt romaanikäsikirjoituksen nykyisessä vaiheessa.

Millaisetkohan jäljet tämäkin jättää tekstiin?

 

Puuduttavasta viimeistelystä halkeamaan todellisuuksien välissä

Koirakirja meni painoon ja ilmestyy varmaankin kuun vaihteessa. Huh!

Kirjojen viimeistelyvaihe on aina melko rasittava: käsikirjoitusta on saanut naputella aika rauhassa, se on kiertänyt leppoisalla meiningillä kustannustoimittajalle ja takaisin, mutta yhtäkkiä kuvaan astuvat kiire ja deadlinet.

Mitä lähempänä painoon meno on, sitä huolellisempi pitäisi jaksaa olla, vaan ainakin tämän tietokirjan kohdalla oli selvästi havaittavissa, että aika tasan kaksi vuotta kestäneen projektin viimeisille päiville ei enää riittänyt samaa innostusta kuin ensimmäiselle puolelletoista vuodelle. Pakkopullaahan tuo lopun oikoluku ja esimerkiksi kirjoitusasujen tarkistus oli.Vaan ohi on – jippii! – on vain outoa herätä aamuisin, kun työn alla ei ole keskeneräistä tietokirjaa.

Tietokirjaprojektin päättyminen antaa kuitenkin kaivattua tilaa romaanille. Pienen pakkotauon jälkeen kirjoittaminen sujuu taas hyvin. Käsikirjoitusta on kohta 100 liuskaa kasassa, ja huomaan prosessin käynnistyneen päässäni: kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat jatkuvasti mielessä, näin ensimmäistä kertaa untakin, johon ne tunkeutuivat.

Esikoisromaanikokemuksen perusteella veikkaisin, että pyörän pyöriminen sen kuin kiihtyy, ja kohta joudun elämään hetken kahden todellisuuden leikkauspisteessä. Mutta niin jakomielitautiselta kuin tilanne kuulostaakin, olen kaivannut sitä. Tervetuloa, aukko maailmasta toiseen!

– – – – –

Allaoleva linkki ei oikeastaan liity mitenkään aiheeseen, mutta liitän sen tähän, koska olen kuunnellut kappaletta (ja kyseistä levyä) pariinkin kertaan tänään, ja koska kappale on itselleni yksi tärkeimmistä Beatlesin tuotannossa.

”I know a room full of musical tunes”

Olen pitkästä aikaa päässyt kirjoittamaan kaunokirjallisuutta.

Näinkin lyhyt väite tosin sisältää monta epätarkkuutta ja suoranaista valetta: juuri nyt hion loppukeväällä ilmestyvää tietokirjaa, ja toisaalta ennen joulua kirjoitin valmiiksi vampyyrinovellini – ei siitä niin kauan ole. Mutta alkuvuodesta taistelin itseni irti kaikesta pikkutekemisestä, kuten lehtien toimittamisesta ja kirjakritiikkien kirjoittamisesta. Olen rauhoittanut elämän Kaunokirjallisuutta varten ja saanut siihen tarkoitukseen hienosti apurahojakin. Olen kaivanut tietokoneen kätköistä vanhan romaaninalun, jonka luulin jo menehtyneen, lukenut sen, ja huomannut, että se on varsin elinvoimainen. Olen avannut korvani, silmäni ja kymmenen muutakin aistinelintä ja tajunnut, että juuri nyt kaikki maailman asiat liittyvätkin keskeneräiseen romaaniini. (Niin käy aina. Kun kirjoitin pian ilmestyvää tietokirjaani, maailmankaikkeus oli täynnä merkkejä sen aiheesta.) Onkohan kukaan tehnyt tutkimusta luovan ihmisen assosiointikyvyn tai -taipumuksen ajoittaisesta kohenemisesta?

Romaanin kirjoittamisen aloittaminen on nautinnollinen olotila. Koska tekstiä on jo aika runsaasti ja kirjan suuret kaaret ovat jonkinlaisina jo olemassa, voin rauhassa kehitellä tarinan punaisia lankoja, solmia irrallisia langanpäitä, sovitella palasia yhteen. Saan nauttia idealampun syttymisestä, kun yhtäkkiä ymmärrän jonkin oleellisen yksityiskohdan tai oivallan kuinka se kannattaa toteuttaa.

Kun romaanin kirjoittaminen sujuu, elämä on mallillaan. Stressi vähenee, nukkuminen muuttuu sikeäksi ja kummallisten unien kirjavoimaksi. Arkisetkin tekemiset ovat mielekkäämpiä kuin muulloin, koska näen selvemmin niiden hienovireisyyden ja merkityksellisyyden. Yritän säilöä tajuntani täyteen havaintoja ja aistimuksia: varisparven joka yrittää ajaa pois päiväkodin aidalle istahtaneen kanahaukan, kirkkaan keväisen auringonvalon, musiikin kuten varhaisen Pink Floydin ja Rolling Stonesin, sanomalehdestä repäistyt yllättävät uutiset, rusakon joka ei lähde karkuun vaan päästää koiran haistelemaan parin metrin päähän.

Tällainenkin on säilötty päähäni, jokaista sanaa, rytmiä ja kilahdusta myöten: