Puuduttavasta viimeistelystä halkeamaan todellisuuksien välissä

Koirakirja meni painoon ja ilmestyy varmaankin kuun vaihteessa. Huh!

Kirjojen viimeistelyvaihe on aina melko rasittava: käsikirjoitusta on saanut naputella aika rauhassa, se on kiertänyt leppoisalla meiningillä kustannustoimittajalle ja takaisin, mutta yhtäkkiä kuvaan astuvat kiire ja deadlinet.

Mitä lähempänä painoon meno on, sitä huolellisempi pitäisi jaksaa olla, vaan ainakin tämän tietokirjan kohdalla oli selvästi havaittavissa, että aika tasan kaksi vuotta kestäneen projektin viimeisille päiville ei enää riittänyt samaa innostusta kuin ensimmäiselle puolelletoista vuodelle. Pakkopullaahan tuo lopun oikoluku ja esimerkiksi kirjoitusasujen tarkistus oli.Vaan ohi on – jippii! – on vain outoa herätä aamuisin, kun työn alla ei ole keskeneräistä tietokirjaa.

Tietokirjaprojektin päättyminen antaa kuitenkin kaivattua tilaa romaanille. Pienen pakkotauon jälkeen kirjoittaminen sujuu taas hyvin. Käsikirjoitusta on kohta 100 liuskaa kasassa, ja huomaan prosessin käynnistyneen päässäni: kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat jatkuvasti mielessä, näin ensimmäistä kertaa untakin, johon ne tunkeutuivat.

Esikoisromaanikokemuksen perusteella veikkaisin, että pyörän pyöriminen sen kuin kiihtyy, ja kohta joudun elämään hetken kahden todellisuuden leikkauspisteessä. Mutta niin jakomielitautiselta kuin tilanne kuulostaakin, olen kaivannut sitä. Tervetuloa, aukko maailmasta toiseen!

– – – – –

Allaoleva linkki ei oikeastaan liity mitenkään aiheeseen, mutta liitän sen tähän, koska olen kuunnellut kappaletta (ja kyseistä levyä) pariinkin kertaan tänään, ja koska kappale on itselleni yksi tärkeimmistä Beatlesin tuotannossa.

Pim! Olet koira.

Vaikka romaanin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä elämän tarkoitukselta, olen joutunut välillä myös hiomaan piakkoin ilmestyvää tietokirjaani. Kirja ilmestyy varmaankin kuukauden sisällä, ja se on ensimmäinen tietokirjani – ties vaikka viimeinenkin, sen verran raskasta sen tekeminen on ollut. No, ei sentään. Muutama aihe kummittelee takaraivossa, ja ehkä joskus (hyvin monien vuosien päästä) innostun jälleen kirjoittamaan tietokirjan.

Eräs asia tietokirjan tekemisessä on ollut yksiselitteisen hauskaa, nimittäin otsikointi. Kaunokirjassa harvoin pääsee otsikoimaan lukuja niin paljon kuin tietokirjassa. En tiedä, ovatko otsikkoni erityisen hauskoja tai informatiivisia (muiden kuin itseni mielestä), mutta ainakin olen nauttinut niiden tekemisestä.

Muun muassa näin otsikoidut luvut tulevat kirjasta löytymään:

Jäljet luolassa
Paikallisen koiran paradoksi
Erään häämatkan tarina
Ne maahanmuuttajat…
Mustin serkku asuu Meksikossa
Ravurit lenkillä
Onko koirasi vain iso rotta?
Informaatiota kissaihmisille
Apinasta isännäksi
Nelijalkaiset vainajamme
Kuolemankoirat ja koiranpäiset ihmiset
Lyhytjalkaisuus on vanhaa perua
Yksi vastaa neljääkymmentä
Turhake vai hyödyke?
Kuka ymmärtäisi minua?
Ensimmäiseksi katson silmiä
Miksi totella kättä?
Suuruudenhullun tieteen suloiset seuraukset
Lauhkeasta tulee läikikäs

Lempiotsikkoni oli aikoinaan ”Pim! Olet koira”, mutta se valitettavasti jäi pois tekstin järjestelyn seurauksena.

Ja itse kirjahan on nimeltään Koiraksi ihmiselle.

Pienten purojen tuskaisuudesta

Olen melko hidas kirjoittaja. Eilen sain romaanikässäriä tehtyä neljän liuskan verran, ja se on aika maksimimäärä, johon yhden päivän aikana pystyn. (No ehkä olen joskus kirjoittanut kuusikin liuskaa päivässä.)

Kirjoittamiseen käytettävä aika ei oikeastaan ole kovin ratkaiseva tekijä – tuohon neljään liuskaan kului yhteensä ehkä pari tuntia, mutten välttämättä saisi juurikaan enempää aikaan, vaikka istuisin koneen äärellä kymmenen tuntia. Käytettävää aikaa rajoittavampi tekijä on ehkä jonkinlainen ”luova kapasiteetti”, jota yksillä yöunilla syntyy vain tietty määrä.

Hitaus aiheuttaa hankaluuksia. Romaanista on päässäni olemassa paitsi summittainen koko tarinan mittainen kaari, myös lukemattomia yksittäisiä kohtauksia, henkilöihin liittyviä yksityiskohtia, tunnelmia ja näkymiä. Ne vellovat sisälläni, vahvistuvat, liittyvät toisiinsa – ja paha kyllä, ehkä haalistuvat ja unohtuvatkin. Kaikkea ei pysty merkitsemään muistiinpanoihin. Palan halusta kirjoittaa tuollaiset asiat ulos, osaksi tarinaa, mutta valitettavasti kokonaisuus syntyy hitaasti, pienenä purona.

Kärsivällisyys on kirjoittajalle hyve, ja sitä minulla ei vielä kovin paljon ole.

Прогресс

Mainitsin tuoreen vampyyriantologian jo ensimmäisessä postauksessani. Nyt ajattelin esitellä aavistuksen pidemmin omaa kontribuutiotani kokoelmaan.

Jo antologian alaotsikko, ”Suomalaisia vampyyritarinoita”, kertoo, että novelleilla on yhteys Suomeen. Tämä oli tehtävänanto kirjoittajillekin.

Pyöriteltyäni aikani kaikenlaisia ideoita ja aloitettuanikin novellin ainakin kolmeen kertaan hermostuin, lausuin muutamia kirosanoja ja päätin laittaa kaiken uusiksi.

”Mieli viihtyy materiassa, minäkin viihdyn, ja erityisesti viihdyn valtakunnassani, josta rakkaus ei lopu koskaan, jossa elämää on paettu kuolemattomuuteen ja kuolemaa elämättömyyteen.”

Niin kuin monesti ennenkin, tekstini lähti liikkeelle kertojasta. Minulle on aina tärkeää perustella jotenkin se, miksi tarina kerrotaan ja miksi se kerrotaan juuri niin kuin se kerrotaan, ja nämä kysymykset viittaavat ennen kaikkea kertojaan.

Kertojan myötä novellin ympäristö siirtyi Suomesta aivan jonnekin muualle. Ehkä seuraava ote vihjaa, minne:

”Asema natisee, niin se tekee jatkuvasti. Äänet ja tärinä kulkevat aseman osista edelleen minun osiini. Aurinkopaneelit avautuvat parhaillaan. Sähkön synty on vakaata ja turvattua, sama sähkö kulkee kuoreni alla hermokimpuissa ja päätteissä. Pyörähdän ympäri muutaman kerran, ihan huvin vuoksi, omassa valtakunnassani saan tehdä mitä tahdon ja milloin. Saan pyörähdellä ja vaikuttaa höperöltä, käyttäytyä kuin kummajainen.”

Olennaista oli myös löytää tarinalle nimi. Progress paitsi viittaa muutamaan juonen kannalta olennaiseen yksityiskohtaan, myös yhdistyy, toivottavasti, tarinan teemaan.

Oikean nimen löytäminen on monesti ollut askel eteenpäin tekstissä. Nimessä tiivistyy olennainen, mikä parhaimmillaan auttaa  tekstin hiomisessa ja kirkastamisessa. Näin  on käynyt molempien kirjojeni kohdalla. Eräänä päivänä tyhjä taivas viittaa romaanini avainkohtaan, mutta sopii tarinan muuhunkin kuvastoon. En tunne sinua vierelläni kertoi minulle, mikä novelleitani yhdistää ja mikä on siten yksi koko novellikokoelman teemoista.

Lukekaa siis suomalainen vampyyritarina, joka sijoittuu, no, muualle!

”I know a room full of musical tunes”

Olen pitkästä aikaa päässyt kirjoittamaan kaunokirjallisuutta.

Näinkin lyhyt väite tosin sisältää monta epätarkkuutta ja suoranaista valetta: juuri nyt hion loppukeväällä ilmestyvää tietokirjaa, ja toisaalta ennen joulua kirjoitin valmiiksi vampyyrinovellini – ei siitä niin kauan ole. Mutta alkuvuodesta taistelin itseni irti kaikesta pikkutekemisestä, kuten lehtien toimittamisesta ja kirjakritiikkien kirjoittamisesta. Olen rauhoittanut elämän Kaunokirjallisuutta varten ja saanut siihen tarkoitukseen hienosti apurahojakin. Olen kaivanut tietokoneen kätköistä vanhan romaaninalun, jonka luulin jo menehtyneen, lukenut sen, ja huomannut, että se on varsin elinvoimainen. Olen avannut korvani, silmäni ja kymmenen muutakin aistinelintä ja tajunnut, että juuri nyt kaikki maailman asiat liittyvätkin keskeneräiseen romaaniini. (Niin käy aina. Kun kirjoitin pian ilmestyvää tietokirjaani, maailmankaikkeus oli täynnä merkkejä sen aiheesta.) Onkohan kukaan tehnyt tutkimusta luovan ihmisen assosiointikyvyn tai -taipumuksen ajoittaisesta kohenemisesta?

Romaanin kirjoittamisen aloittaminen on nautinnollinen olotila. Koska tekstiä on jo aika runsaasti ja kirjan suuret kaaret ovat jonkinlaisina jo olemassa, voin rauhassa kehitellä tarinan punaisia lankoja, solmia irrallisia langanpäitä, sovitella palasia yhteen. Saan nauttia idealampun syttymisestä, kun yhtäkkiä ymmärrän jonkin oleellisen yksityiskohdan tai oivallan kuinka se kannattaa toteuttaa.

Kun romaanin kirjoittaminen sujuu, elämä on mallillaan. Stressi vähenee, nukkuminen muuttuu sikeäksi ja kummallisten unien kirjavoimaksi. Arkisetkin tekemiset ovat mielekkäämpiä kuin muulloin, koska näen selvemmin niiden hienovireisyyden ja merkityksellisyyden. Yritän säilöä tajuntani täyteen havaintoja ja aistimuksia: varisparven joka yrittää ajaa pois päiväkodin aidalle istahtaneen kanahaukan, kirkkaan keväisen auringonvalon, musiikin kuten varhaisen Pink Floydin ja Rolling Stonesin, sanomalehdestä repäistyt yllättävät uutiset, rusakon joka ei lähde karkuun vaan päästää koiran haistelemaan parin metrin päähän.

Tällainenkin on säilötty päähäni, jokaista sanaa, rytmiä ja kilahdusta myöten:

 

Zombien paluu

Pitkästä aikaa blogin ääressä, ja tunnen itseni jo kerran kuolleeksi, huonoksi bloggaajaksi, jonka olisi varmaan pitänyt lopettaa koko blogi, mutta sen sijaan nousenkin maasta ammottava aukko pääkopassani ja lähden taas raahustaen liikkeelle. Blogin aloittamista on hidastanut se, että päätin vaihtaa alustaa, ja tällaiset suuret toimenpiteet vaativat aina ison määrän alkuunpanovoimaa.

Tämä on siis minun, kirjailija Tiina Raevaaran blogi. Aion kirjoittaa kirjoittamisesta, kesken olevista projekteista ja prosesseista sekä kaikesta mikä kirjoittamiseeni liittyy – aivan kaikesta mahdollisesta siis. Vanha blogini Kaiken teoria löytyy osoitteesta http://raevaara.vuodatus.net/, mutta aion pitää sen hiljaisena ja poistaa kommentointimahdollisuuden.

Kauppoihin on juuri ilmestynyt novelliantologia nimeltä Verenhimo – Suomalaisia vampyyritarinoita. Siinä on mukana varsin nimekkäitä kirjailijoita, muun muassa eräät Mika Waltari ja Johanna Sinisalo, ja nimensä mukaisesti novellit kertovat vampyyreista. Oma novellini Progress on saanut kunnian päätyä kokoelman viimeiseksi tekstiksi. Lukekaa ja ihmetelkää!