Koirista kirjaksi

“Yllättävää, että olet kirjoittanut tietokirjan”, minulle sanottiin tänään.

Tokihan se voi olla yllättävää, jos ihmettelijä on tutustunut minuun ennen kaikkea kaunokirjailijana. Näin sisäpuolelta katsottuna tietokirjan kirjoittaminen oli kuitenkin lähinnä välttämättömyys.

Olen koulutukseltani biologi, tarkemmin sanottuna geneetikko, ja juuri ennen vapaaksi kirjoittajaksi heittäytymistäni työskentelin hetken myös koirien geenitutkimuksen parissa (suurimman osan tutkijanurastani työskentelin syöpätutkimuksessa). Tutkijanhommien ohella ehdin pitkään olla kiinnostunut tieteen popularisoinnista eli kansantajuistamisesta. Olen kirjoittanut tiedejuttuja eri lehtiin, mm. Helsingin Sanomiin, Tieteeseen ja Hyvään Terveyteen vuodesta 2004. Kun päätin jättää tutkimusmaailman ja keskittyä kirjoittamiseen vuoden 2007 alussa, elätin aluksi itseni nimenomaan tiedejuttuja ja esimerkiksi tietokirjojen arvosteluja tekemällä.

Vaikka enin osa kunnianhimoani ja kirjailijaminääni sijoittuu ehdottomasti kaunokirjallisuuden puolelle, tietokirjan kirjoittaminen on aina ollut yksi haaveistani. Kenties kirjoitan joskus toisenkin, mutta tällä hetkellä kirjoittamiseni tapahtuu kaunokirjallisuuden ehdoilla.

Entä mistä koira-aihe sai alkunsa?

Olen lapsesta saakka ollut koirien suuri ystävä, hankkiudun mielelläni kosketteluetäisyydelle niiden kanssa ja yleensä koiratkin pitävät minusta. Lapseni olin myös koira-aiheisten kirjojen suurkuluttaja.  Lapsuudenkotiini ei koiraa hankittu, mutta nyt aikuisiällä minulla on aina ollut koiria. Tällä hetkellä kanssani asuu yksi koira, rauhallinen ja älykäs keski-ikäinen saksanpaimenkoiranarttu.

Koirista en olisi kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi kirjaa, jos en olisi ajautunut tutkimusmaailmassa koira-aiheen pariin. Vasta perehtyminen koiria koskevaan tieteelliseen kirjallisuuteen sai minut tajuamaan, kuinka ainutlaatuinen koiran suhde ihmiseen on sekä biologisessa, historiallisessa että kulttuurisessa mielessä. Kaikkia näitä näkökulmia olen mahduttanut kirjaankin.

Kun kirjan aihe loksahti kohdalleen, esittelin ajatuksen kustantamolle, sain kirjalle kustannussopimuksen sekä muutamalta taholta apurahaa sen kirjoittamiseen. Kirjan kirjoittaminen olikin mukavan varmalla pohjalla koko ajan: ulkoiset asiat olivat kunnossa ja sain keskittyä vain omaan tekemiseeni.

Eniten toivon, että kirja löytää mahdollisimman paljon lukijoita ja tarjoaa heille samanlaisia elämyksiä, mitä itse koin perehtyessäni “koiruuden” koko kirjoon.

Hau! Hau, hau, hau!

Koirakirja eli esikoistietokirjani Koiraksi ihmiselle ilmestyi virallisesti tänään. Opusta voi tilata verkkokirjakaupoista, Teos-kustantamon sivuilta ja varmaan myös ostaa manuaalisesti kirjakaupoista.

Niin kuin aina kirjan julkaisun jälkeen, oloni on ristiriitainen. Kun kahden vuoden työ on viimein kovien kansien välissä, tunnelma on juhlallinen, helpottunut ja osittain jopa riehakas. Toisaalta takaraivoa kutkuttelee huoli: niin kuin omat lapset, myös oma kirja tuntuu herkältä ja haavoittuvalta. Toivon, ettei kukaan ymmärrä sitä väärin, menetä sen kanssa kärsivällisyyttään tai ylipäätään kohtele sitä kaltoin.

Kirjan kannesta tuli hyvin kaunis, ja maalauksellisuudessaan se sopii hienosti kaunokirjojeni jatkeeksi. Kansikuvan tekijä on Albrecht Dürer, ja se on nimeltään “Greyhound”, englanninvinttikoira siis. Kuva sopii kirjan nimeen ja aiheeseen täydellisesti: ihminen on piirtänyt kuvan koirasta, joka varmaankin katselee isäntäänsä.

Entä mistä kirja kertoo? Hyvin rönsyilevästi kaikesta koiraan liittyvästä, muun muassa koiran alkuperästä ja iästä, koiran ja ihmisen yhteiselon alkumetreistä ja sen syistä, ihmisen kulttuurin kehityksestä ja koiran osasta siinä, koiran annista ihmisen tieteelle ja taiteelle, koiraan liittyvistä myyteistä, koiran ominaisuuksien kehittymisestä ja muuttumisesta syntyhetkestä nykypäivään, koiran ja ihmisen samankaltaisuuksista, koiran ja suden eroista, koiraan evoluution myötä syntyneistä piirteistä joiden avulla se on sopeutunut elämään ihmisen kanssa, koirakannan nykytilasta ja ehkä hieman tulevaisuudestakin. Se kertoo hyvin paljon ihmisestä, koska koiran menneisyyttä ei voi kiskoa erilleen ihmisen menneisyydestä. Se kertoo myös evoluutiosta yleensä, viimeisen jääkauden loppuhetkistä sekä pohdiskelee sosiaalisuuden kehittymistä eri lajeissa.

Ja mistä kirja ei kerro? Se ei sisällä koiran koulutus-, kasvatus-, ruokinta- tai rotuvalintavinkkejä. Valitan.

Puuduttavasta viimeistelystä halkeamaan todellisuuksien välissä

Koirakirja meni painoon ja ilmestyy varmaankin kuun vaihteessa. Huh!

Kirjojen viimeistelyvaihe on aina melko rasittava: käsikirjoitusta on saanut naputella aika rauhassa, se on kiertänyt leppoisalla meiningillä kustannustoimittajalle ja takaisin, mutta yhtäkkiä kuvaan astuvat kiire ja deadlinet.

Mitä lähempänä painoon meno on, sitä huolellisempi pitäisi jaksaa olla, vaan ainakin tämän tietokirjan kohdalla oli selvästi havaittavissa, että aika tasan kaksi vuotta kestäneen projektin viimeisille päiville ei enää riittänyt samaa innostusta kuin ensimmäiselle puolelletoista vuodelle. Pakkopullaahan tuo lopun oikoluku ja esimerkiksi kirjoitusasujen tarkistus oli.Vaan ohi on – jippii! – on vain outoa herätä aamuisin, kun työn alla ei ole keskeneräistä tietokirjaa.

Tietokirjaprojektin päättyminen antaa kuitenkin kaivattua tilaa romaanille. Pienen pakkotauon jälkeen kirjoittaminen sujuu taas hyvin. Käsikirjoitusta on kohta 100 liuskaa kasassa, ja huomaan prosessin käynnistyneen päässäni: kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat jatkuvasti mielessä, näin ensimmäistä kertaa untakin, johon ne tunkeutuivat.

Esikoisromaanikokemuksen perusteella veikkaisin, että pyörän pyöriminen sen kuin kiihtyy, ja kohta joudun elämään hetken kahden todellisuuden leikkauspisteessä. Mutta niin jakomielitautiselta kuin tilanne kuulostaakin, olen kaivannut sitä. Tervetuloa, aukko maailmasta toiseen!

- – - – -

Allaoleva linkki ei oikeastaan liity mitenkään aiheeseen, mutta liitän sen tähän, koska olen kuunnellut kappaletta (ja kyseistä levyä) pariinkin kertaan tänään, ja koska kappale on itselleni yksi tärkeimmistä Beatlesin tuotannossa.

Tähtivaeltaja-päivä, melkein nyt

Lauantaina 16.4. eli luultavasti juuri nyt olen mukana Tähtivaeltaja-päivässä.  Kyseessä on siis Helsingin Science Fiction Seuran järjestämä maksuton yleisötapahtuma, jossa on paneelikeskusteluja, kirjailijahaastatteluja yms. Tapahtuma järjestetään Helsingissä Domus Academican eli Domman Pohjanhovi-salissa klo 12 – 02 osoitteessa Hietaniemenkatu 14 B.

Tapahtuman koko ohjelma löytyy tuosta ylläolevasta linkistä. Itse olen mukana kahdessa ohjelmanumerossa:

13.15 Reaalifantasiaa vai dystopiaa? Kotimainen spekulatiivinen fiktio nyt. Millaista on suomalainen tieteis- ja fantasiakirjallisuus vuonna 2011? Vesa Sisättö (pj), Saara Henriksson, Eija Lappalainen, Tiina Raevaara, Petri Salin

20.15 Nyhjää tyhjiöstä. Spekulatiiviset kirjat. Syksy Räsänen (pj), Hannu Blommila, Aleksi Kuutio, Tiina Raevaara, Ilja Rautsi

Tervetuloa!

Pim! Olet koira.

Vaikka romaanin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä elämän tarkoitukselta, olen joutunut välillä myös hiomaan piakkoin ilmestyvää tietokirjaani. Kirja ilmestyy varmaankin kuukauden sisällä, ja se on ensimmäinen tietokirjani – ties vaikka viimeinenkin, sen verran raskasta sen tekeminen on ollut. No, ei sentään. Muutama aihe kummittelee takaraivossa, ja ehkä joskus (hyvin monien vuosien päästä) innostun jälleen kirjoittamaan tietokirjan.

Eräs asia tietokirjan tekemisessä on ollut yksiselitteisen hauskaa, nimittäin otsikointi. Kaunokirjassa harvoin pääsee otsikoimaan lukuja niin paljon kuin tietokirjassa. En tiedä, ovatko otsikkoni erityisen hauskoja tai informatiivisia (muiden kuin itseni mielestä), mutta ainakin olen nauttinut niiden tekemisestä.

Muun muassa näin otsikoidut luvut tulevat kirjasta löytymään:

Jäljet luolassa
Paikallisen koiran paradoksi
Erään häämatkan tarina
Ne maahanmuuttajat…
Mustin serkku asuu Meksikossa
Ravurit lenkillä
Onko koirasi vain iso rotta?
Informaatiota kissaihmisille
Apinasta isännäksi
Nelijalkaiset vainajamme
Kuolemankoirat ja koiranpäiset ihmiset
Lyhytjalkaisuus on vanhaa perua
Yksi vastaa neljääkymmentä
Turhake vai hyödyke?
Kuka ymmärtäisi minua?
Ensimmäiseksi katson silmiä
Miksi totella kättä?
Suuruudenhullun tieteen suloiset seuraukset
Lauhkeasta tulee läikikäs

Lempiotsikkoni oli aikoinaan “Pim! Olet koira”, mutta se valitettavasti jäi pois tekstin järjestelyn seurauksena.

Ja itse kirjahan on nimeltään Koiraksi ihmiselle.

Pienten purojen tuskaisuudesta

Olen melko hidas kirjoittaja. Eilen sain romaanikässäriä tehtyä neljän liuskan verran, ja se on aika maksimimäärä, johon yhden päivän aikana pystyn. (No ehkä olen joskus kirjoittanut kuusikin liuskaa päivässä.)

Kirjoittamiseen käytettävä aika ei oikeastaan ole kovin ratkaiseva tekijä – tuohon neljään liuskaan kului yhteensä ehkä pari tuntia, mutten välttämättä saisi juurikaan enempää aikaan, vaikka istuisin koneen äärellä kymmenen tuntia. Käytettävää aikaa rajoittavampi tekijä on ehkä jonkinlainen “luova kapasiteetti”, jota yksillä yöunilla syntyy vain tietty määrä.

Hitaus aiheuttaa hankaluuksia. Romaanista on päässäni olemassa paitsi summittainen koko tarinan mittainen kaari, myös lukemattomia yksittäisiä kohtauksia, henkilöihin liittyviä yksityiskohtia, tunnelmia ja näkymiä. Ne vellovat sisälläni, vahvistuvat, liittyvät toisiinsa – ja paha kyllä, ehkä haalistuvat ja unohtuvatkin. Kaikkea ei pysty merkitsemään muistiinpanoihin. Palan halusta kirjoittaa tuollaiset asiat ulos, osaksi tarinaa, mutta valitettavasti kokonaisuus syntyy hitaasti, pienenä purona.

Kärsivällisyys on kirjoittajalle hyve, ja sitä minulla ei vielä kovin paljon ole.

Verenhimoa radioaalloilla

Olen huomenna YLE:n Radio 1:n Kultakuumeessa puhumassa vampyyreista. Ohjelma alkaa klo 15.15 ja se uusitaan klo 21.15.

(Lisäys: Aikamääre oli turhan epätarkka. “Huomenna” tarkoittaa siis maanantaita 4.4.)

Uusi lisäys: ohjelma löytyy Ylen Areenasta tästä linkistä.

Koululaisille ei ehkä pitäisi puhua ihmissyönnistä

Torstaina kävin “keikalla” Karstulassa. Keikka tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että lukion auditoriossa istui muutama luokallinen (vai mitä ryhmiä ne nykyään ovat?) lukiolaisia, minä seisoin lavalla ja yritin viihdyttää heitä oppitunnin ajan.

Hauskaa oli! Karstulan kunnalla on varsin mukava kulttuurisihteeri, ja hän ohjasi tilaisuutta esittelemällä minut, tekemällä johdattelevia kysymyksiä sekä jakamalla puheenvuoroja yleisölle. Lukiolaisilla olikin hyviä kysymyksiä, he halusivat mm. tietää, joudunko jäämään kotiin kirjoittamaan iltaisin, kun kaverit lähtevät baariin, tunnenko itseni ihan normaaliksi, kun joudun keksimään kaikenlaisia juttuja päässäni, ja mistä saan ideani tarinoihin.

Toisaalta tunsin itseni pöljäksi, kun uskaltauduin paljastamaan totuuksia, esim. sen, että romaaninkirjoittamisen intensiivisimmässä vaiheessa minä todellakin tunnen ja jopa näen fiktiivisen todellisuuden reaalitodellisuuden rinnalla. Lisäksi kerroin kaikkea epäsopivaa, kuten sen, että olin yläasteella häirikkö ja lukiossa lintsari, tai sen, että yhdessä novellissani syödään (tai yritetään syödä) ihminen ja lisäksi tarina pohjautuu tositapahtumaan.

Olen periaatteessa hieman esiintymiskammoinen ja ainakin kova jännittämään, mutta tuo esiintyminen ei jännittänyt yhtään.

Прогресс

Mainitsin tuoreen vampyyriantologian jo ensimmäisessä postauksessani. Nyt ajattelin esitellä aavistuksen pidemmin omaa kontribuutiotani kokoelmaan.

Jo antologian alaotsikko, “Suomalaisia vampyyritarinoita”, kertoo, että novelleilla on yhteys Suomeen. Tämä oli tehtävänanto kirjoittajillekin.

Pyöriteltyäni aikani kaikenlaisia ideoita ja aloitettuanikin novellin ainakin kolmeen kertaan hermostuin, lausuin muutamia kirosanoja ja päätin laittaa kaiken uusiksi.

“Mieli viihtyy materiassa, minäkin viihdyn, ja erityisesti viihdyn valtakunnassani, josta rakkaus ei lopu koskaan, jossa elämää on paettu kuolemattomuuteen ja kuolemaa elämättömyyteen.”

Niin kuin monesti ennenkin, tekstini lähti liikkeelle kertojasta. Minulle on aina tärkeää perustella jotenkin se, miksi tarina kerrotaan ja miksi se kerrotaan juuri niin kuin se kerrotaan, ja nämä kysymykset viittaavat ennen kaikkea kertojaan.

Kertojan myötä novellin ympäristö siirtyi Suomesta aivan jonnekin muualle. Ehkä seuraava ote vihjaa, minne:

“Asema natisee, niin se tekee jatkuvasti. Äänet ja tärinä kulkevat aseman osista edelleen minun osiini. Aurinkopaneelit avautuvat parhaillaan. Sähkön synty on vakaata ja turvattua, sama sähkö kulkee kuoreni alla hermokimpuissa ja päätteissä. Pyörähdän ympäri muutaman kerran, ihan huvin vuoksi, omassa valtakunnassani saan tehdä mitä tahdon ja milloin. Saan pyörähdellä ja vaikuttaa höperöltä, käyttäytyä kuin kummajainen.”

Olennaista oli myös löytää tarinalle nimi. Progress paitsi viittaa muutamaan juonen kannalta olennaiseen yksityiskohtaan, myös yhdistyy, toivottavasti, tarinan teemaan.

Oikean nimen löytäminen on monesti ollut askel eteenpäin tekstissä. Nimessä tiivistyy olennainen, mikä parhaimmillaan auttaa  tekstin hiomisessa ja kirkastamisessa. Näin  on käynyt molempien kirjojeni kohdalla. Eräänä päivänä tyhjä taivas viittaa romaanini avainkohtaan, mutta sopii tarinan muuhunkin kuvastoon. En tunne sinua vierelläni kertoi minulle, mikä novelleitani yhdistää ja mikä on siten yksi koko novellikokoelman teemoista.

Lukekaa siis suomalainen vampyyritarina, joka sijoittuu, no, muualle!

“I know a room full of musical tunes”

Olen pitkästä aikaa päässyt kirjoittamaan kaunokirjallisuutta.

Näinkin lyhyt väite tosin sisältää monta epätarkkuutta ja suoranaista valetta: juuri nyt hion loppukeväällä ilmestyvää tietokirjaa, ja toisaalta ennen joulua kirjoitin valmiiksi vampyyrinovellini – ei siitä niin kauan ole. Mutta alkuvuodesta taistelin itseni irti kaikesta pikkutekemisestä, kuten lehtien toimittamisesta ja kirjakritiikkien kirjoittamisesta. Olen rauhoittanut elämän Kaunokirjallisuutta varten ja saanut siihen tarkoitukseen hienosti apurahojakin. Olen kaivanut tietokoneen kätköistä vanhan romaaninalun, jonka luulin jo menehtyneen, lukenut sen, ja huomannut, että se on varsin elinvoimainen. Olen avannut korvani, silmäni ja kymmenen muutakin aistinelintä ja tajunnut, että juuri nyt kaikki maailman asiat liittyvätkin keskeneräiseen romaaniini. (Niin käy aina. Kun kirjoitin pian ilmestyvää tietokirjaani, maailmankaikkeus oli täynnä merkkejä sen aiheesta.) Onkohan kukaan tehnyt tutkimusta luovan ihmisen assosiointikyvyn tai -taipumuksen ajoittaisesta kohenemisesta?

Romaanin kirjoittamisen aloittaminen on nautinnollinen olotila. Koska tekstiä on jo aika runsaasti ja kirjan suuret kaaret ovat jonkinlaisina jo olemassa, voin rauhassa kehitellä tarinan punaisia lankoja, solmia irrallisia langanpäitä, sovitella palasia yhteen. Saan nauttia idealampun syttymisestä, kun yhtäkkiä ymmärrän jonkin oleellisen yksityiskohdan tai oivallan kuinka se kannattaa toteuttaa.

Kun romaanin kirjoittaminen sujuu, elämä on mallillaan. Stressi vähenee, nukkuminen muuttuu sikeäksi ja kummallisten unien kirjavoimaksi. Arkisetkin tekemiset ovat mielekkäämpiä kuin muulloin, koska näen selvemmin niiden hienovireisyyden ja merkityksellisyyden. Yritän säilöä tajuntani täyteen havaintoja ja aistimuksia: varisparven joka yrittää ajaa pois päiväkodin aidalle istahtaneen kanahaukan, kirkkaan keväisen auringonvalon, musiikin kuten varhaisen Pink Floydin ja Rolling Stonesin, sanomalehdestä repäistyt yllättävät uutiset, rusakon joka ei lähde karkuun vaan päästää koiran haistelemaan parin metrin päähän.

Tällainenkin on säilötty päähäni, jokaista sanaa, rytmiä ja kilahdusta myöten: