Kyse on siis pettämisestä hyvin monenlaisissa merkityksissä. Itse ainakin lähdin heti etsimään näkökulmaa jostain yllättävästä suunnasta. Novellini nimi on “Perro negro”, ja kuten nimi vihjaa, tarinassa esiintyy musta koira. Lukekaa!

Valhe & viettelys

Aiemmin en pystynyt kirjoittamaan, jos taustalla soi musiikki. Tai no, ehkä kahvilan vaimea muzak ei juuri häirinnyt, mutta ainakaan tarkoituksella en voinut kuunnella musiikkia kirjoittaessani.

Nykyään kuuntelen paljon musiikkia, kun kirjoitan. Musiikki nimenomaan auttaa pitämään ajattelun kahleettomana ja assosiaatiot tuoreina. Varsinkin proge sopii hyvin tarkoitukseen, ja sitä sekä vanhaa (progehtavaa) heviä tuleekin kuunneltua kirjoitussessiot läpeensä. Mikään kovin simppeli musiikki ei ehkä minulla toimisi, tai ei ainakaan juuri nyt romaanikäsikirjoituksen nykyisessä vaiheessa.

Millaisetkohan jäljet tämäkin jättää tekstiin?

Yritän tarkastella tiedettä hyvin monelta kantilta. Olenhan niitä kantteja tullut katselleeksikin: olen toiminut tutkijana ja opettajana yliopistossa, tiedetoimittajana, tietokirjailijana, tietokirjakriitikkona, kaunokirjailijana joka ammentaa kirjoihinsa elementtejä luonnosta ja luonnontieteistä, skeptikkona, kirjoittamisen ja tieteen popularisoinnin opettajana, tietenkin myös opiskelijana ja lukijana, ja olen opettanut biologiaa hetken myös yläasteella sekä päässyt tutustumaan oppikirjojen tekemisen maailmaan.

Otin blogitehtävän hyvin mielelläni vastaan. Romaanintekemisen vastapainoksi sopii hyvin joku varsin erilaiseen aiheeseen pureutuva ja erilaisella aikajanalla tapahtuva toiminta.

Käykääpä siis lukemassa – ja tulkaa tänään keskiviikkona kuntelemaan koiraluentoani Helsinkiin Tieteiden talolle klo 18!

Kirjailija luennoi koiran historiasta

Kirjailija ja filosofian tohtori Tiina Raevaara luennoi keskiviikkona 7. syyskuuta koiran evoluutiosta ja historiasta. Luento kuuluu Skepsis ry:n yleisöluentojen sarjaan, ja se pidetään Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6, Helsinki) klo 18–20. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Luennolla esitellään koiran ja ihmisen yhteistä historiaa sekä uusimpia tutkimustuloksia koiran alkuperästä.

Koira on ihmisen ensimmäinen seuralaiseläin, ja se levisi ympäri maailmaa ihmisen vanavedessä jo esihistoriallisella ajalla. Vanhimmat todisteet koirasta ovat yli 30 000 vuoden ikäisi. Jääkauden loppuajan metsästyskulttuureissa koiraa käytettiin apuna suurriistan pyynnissä. Koiralle on historian saatossa kertynyt lukuisia eri rooleja: sitä on haudattu yhteisiin hautoihin ihmisten kanssa, syöty ja uhrattu jumalille, pelätty ja pidetty kuoleman kätyrinä. Koiran ja ihmisen kumppanuudella on biologinen pohja: evoluutionsa myötä koira on oppinut lukemaan ihmisen eleitä ja toimimaan yhteistyössä kanssamme paremmin kuin mikään muu eläinlaji. Raevaara kertoo myös nykyisen koirarotuvalikoiman synnystä sekä siitä, mitä jalostustoiminta on koirille aiheuttanut.

Tiina Raevaara (s. 1979) on koulutukseltaan biologi ja väitellyt filosofian tohtoriksi perinnöllisyystieteestä. Ammatiltaan hän on kirjailija. Aiemmin tänä vuonna hän voitti Runebergin kirjallisuuspalkinnon novellikokoelmallaan En tunne sinua vierelläni. Hänen esikoistietokirjansa Koiraksi ihmiselle (Teos) ilmestyi keväällä.

Tiina Raevaaran kuvia saa osoitteesta http://www.teos.fi/fi/kirjailijat/index.php?sub=2&id=152

Lisätietoa kirjailijasta ja hänen tuotannostaan löytyy niin ikään Teos-kustantamon sivuilta http://www.teos.fi/fi/kirjailijat/index.php?sub=2&id=152

Lisätietoja:

Tiina Raevaara
tiina.raevaara@gmail.com
040 8277 531

Skepsis ry:n toiminta
Puheenjohtaja Pertti Laine, 044 0916 524
http://www.skepsis.fi/

Kustannusosakeyhtiö Teos
Tiedotuspäällikkö Jussi Kaisjoki, 050 5239 404
jussi.kaisjoki@teos.fi

Huomionarvoista ainakin itselleni on se, että kirjoittaminen tuntuu poikkeuksellisen mukavalta. En oikeastaan ole varma, onko se koskaan aiemmin näin hyvältä tuntunutkaan. Minulla on rento ja rauhallinen olo, teksti kiinnostaa, odotan innolla, että se edistyy ja pääsen lataamaan siihen suunnittelemiani asioita. Olen myös huomattavan kiintynyt joihinkin henkilöhahmoihini, ja huomaan silloin tällöin kaipaavani heitä samoin kuin kaipaan oikeasti olemassaolevia ihmisiä.

Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle erityisen helppoa: sisältö on kyllä tullut mieleen yleensä vaivatta, mutta rutiininomainen käytännön kirjoittamistyö on välillä ollut tuskastuttavan hidasta ja vähän motivoivaa. Mikähän on muuttunut? Onko kokemuksen ja rutiinin karttuminen vain tehnyt työnteon helpommaksi vai onko vaikkapa arkielämä nyt vain sellaisella mallilla, että kirjoittamiseen on helppo keskittyä?

En kuitenkaan aio väittää, että syntyvä teksti olisi sen parempaa kuin jokin väkisin väännetty kirjoituksenikaan. Novellien parissa olen oppinut, että prosessin kulku ei ennusta mitään lopputuloksesta. Yksi novelli on saattanut olla alussa vaivaton kirjoitettava, mutta ennen loppua se on jumittunut eikä koskaan edistynyt valmiiksi. Toinen on saattanut olla tuskastuttava kirjoitettava ja kirjoitettaessa kömpelön tuntuinen, mutta valmiina omasta mielestäni parhaita tekstejäni. Kaikkia variaatioita löytyy. Siksipä en ajattele tämänhetkistä kirjoittamisen helppoutta minkäänlaisena enteenä lopputuloksesta – kunhan vain nautin.

Tarinani ovat useimmiten saaneet alkunsa yksittäisistä päähäni pälkähtäneistä kuvista, jonkinlaisista ydinkohtauksista, jotka sisältävät tarinan keskeisen jujun. Näin kävi nytkin. Näkemäni kuva voisi olla suoraan tarinan alusta. Kuva on outo, hieman pelottava, visuaalisesti hieno, kysymyksiä herättävä – ja itselleni kovin tyypillinen.

Tyypillisyys sai minut huolestumaan. Minua kirjoittajana kiehtovat tietyt asiat ja osaan ehkä myös kirjoittaa joistain asioista paremmin kuin toisista. Mutta milloin kirjoittaja on ns. löytänyt oman äänensä ja omat aiheensa ja milloin hän vain polkee paikallaan?

No, onneksi voin keskittyä tekeillä olevaan käsikirjoitukseen ja jättää uuden idean hautumaan, löytämään itselleen uusia näkökulmia ja odottamattomia merkityksiä. Vielä ei ole oikea aika ryhtyä kirjoittamaan siitä kokonaista kirjaa. Ehkä pitäisi myös luottaa oman mielen muuttumiseen ja muutosvoimaan. Vuoden päästä päässäni on hyvin erilaisia asioita ja ajatuskulkuja kuin vaikkapa vuosi sitten. Panta rhei, sanoi jo Herakleitos.

Tokihan se voi olla yllättävää, jos ihmettelijä on tutustunut minuun ennen kaikkea kaunokirjailijana. Näin sisäpuolelta katsottuna tietokirjan kirjoittaminen oli kuitenkin lähinnä välttämättömyys.

Olen koulutukseltani biologi, tarkemmin sanottuna geneetikko, ja juuri ennen vapaaksi kirjoittajaksi heittäytymistäni työskentelin hetken myös koirien geenitutkimuksen parissa (suurimman osan tutkijanurastani työskentelin syöpätutkimuksessa). Tutkijanhommien ohella ehdin pitkään olla kiinnostunut tieteen popularisoinnista eli kansantajuistamisesta. Olen kirjoittanut tiedejuttuja eri lehtiin, mm. Helsingin Sanomiin, Tieteeseen ja Hyvään Terveyteen vuodesta 2004. Kun päätin jättää tutkimusmaailman ja keskittyä kirjoittamiseen vuoden 2007 alussa, elätin aluksi itseni nimenomaan tiedejuttuja ja esimerkiksi tietokirjojen arvosteluja tekemällä.

Vaikka enin osa kunnianhimoani ja kirjailijaminääni sijoittuu ehdottomasti kaunokirjallisuuden puolelle, tietokirjan kirjoittaminen on aina ollut yksi haaveistani. Kenties kirjoitan joskus toisenkin, mutta tällä hetkellä kirjoittamiseni tapahtuu kaunokirjallisuuden ehdoilla.

Entä mistä koira-aihe sai alkunsa?

Olen lapsesta saakka ollut koirien suuri ystävä, hankkiudun mielelläni kosketteluetäisyydelle niiden kanssa ja yleensä koiratkin pitävät minusta. Lapseni olin myös koira-aiheisten kirjojen suurkuluttaja.  Lapsuudenkotiini ei koiraa hankittu, mutta nyt aikuisiällä minulla on aina ollut koiria. Tällä hetkellä kanssani asuu yksi koira, rauhallinen ja älykäs keski-ikäinen saksanpaimenkoiranarttu.

Koirista en olisi kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi kirjaa, jos en olisi ajautunut tutkimusmaailmassa koira-aiheen pariin. Vasta perehtyminen koiria koskevaan tieteelliseen kirjallisuuteen sai minut tajuamaan, kuinka ainutlaatuinen koiran suhde ihmiseen on sekä biologisessa, historiallisessa että kulttuurisessa mielessä. Kaikkia näitä näkökulmia olen mahduttanut kirjaankin.

Kun kirjan aihe loksahti kohdalleen, esittelin ajatuksen kustantamolle, sain kirjalle kustannussopimuksen sekä muutamalta taholta apurahaa sen kirjoittamiseen. Kirjan kirjoittaminen olikin mukavan varmalla pohjalla koko ajan: ulkoiset asiat olivat kunnossa ja sain keskittyä vain omaan tekemiseeni.

Eniten toivon, että kirja löytää mahdollisimman paljon lukijoita ja tarjoaa heille samanlaisia elämyksiä, mitä itse koin perehtyessäni “koiruuden” koko kirjoon.

Niin kuin aina kirjan julkaisun jälkeen, oloni on ristiriitainen. Kun kahden vuoden työ on viimein kovien kansien välissä, tunnelma on juhlallinen, helpottunut ja osittain jopa riehakas. Toisaalta takaraivoa kutkuttelee huoli: niin kuin omat lapset, myös oma kirja tuntuu herkältä ja haavoittuvalta. Toivon, ettei kukaan ymmärrä sitä väärin, menetä sen kanssa kärsivällisyyttään tai ylipäätään kohtele sitä kaltoin.

Kirjan kannesta tuli hyvin kaunis, ja maalauksellisuudessaan se sopii hienosti kaunokirjojeni jatkeeksi. Kansikuvan tekijä on Albrecht Dürer, ja se on nimeltään “Greyhound”, englanninvinttikoira siis. Kuva sopii kirjan nimeen ja aiheeseen täydellisesti: ihminen on piirtänyt kuvan koirasta, joka varmaankin katselee isäntäänsä.

Entä mistä kirja kertoo? Hyvin rönsyilevästi kaikesta koiraan liittyvästä, muun muassa koiran alkuperästä ja iästä, koiran ja ihmisen yhteiselon alkumetreistä ja sen syistä, ihmisen kulttuurin kehityksestä ja koiran osasta siinä, koiran annista ihmisen tieteelle ja taiteelle, koiraan liittyvistä myyteistä, koiran ominaisuuksien kehittymisestä ja muuttumisesta syntyhetkestä nykypäivään, koiran ja ihmisen samankaltaisuuksista, koiran ja suden eroista, koiraan evoluution myötä syntyneistä piirteistä joiden avulla se on sopeutunut elämään ihmisen kanssa, koirakannan nykytilasta ja ehkä hieman tulevaisuudestakin. Se kertoo hyvin paljon ihmisestä, koska koiran menneisyyttä ei voi kiskoa erilleen ihmisen menneisyydestä. Se kertoo myös evoluutiosta yleensä, viimeisen jääkauden loppuhetkistä sekä pohdiskelee sosiaalisuuden kehittymistä eri lajeissa.

Ja mistä kirja ei kerro? Se ei sisällä koiran koulutus-, kasvatus-, ruokinta- tai rotuvalintavinkkejä. Valitan.